Eikö tieto olekaan valttia?

Suomen valtion suurin pääoma on sen väestö. Suuri osa siitä on korkeasti koulutettua ja sivistynyttä. Korkeimman koulutuksen saaneisiin törmää useimmiten yliopistojen käytävillä. Valtion strategisten linjausten mukaisesti Suomen kilpailukyky globaalissa markkinataloudessa perustuu jatkossakin korkeaan koulutustasoon ja yliopistolaitokseen kohdistuukin ulkopuolelta yhä kovemmat paineet. Tiedeja teknologiapoliittisista ohjelmista ja innovatiivisuudesta on tullut mantra, mutta kuinka realistisilla ja tietoon perustuvilla faktoilla valtiovalta ja yritykset kohdistavat odotuksensa yliopistoihin?

Yliopistojen tuottavuutta, kilpailukykyä ja tehokkuutta mitataan jatkuvasti eri mittareilla ja indikaattoreilla ja näistä tehdään globaaleja vertailuja. Kansainvälisisten vertailujen tulokset ovat olleet erinomaisia sekä opetuksessa että tutkimuksessa.

Miksi yliopistoissa kuitenkin tuntuu siltä, että näitä erinomaisia tuloksia ei arvosteta vaan tuottavuutta ja tehokkuutta pitäisi entisestään lisätä ilman merkittävää lisäresursointia? Ministeriöiden rahanjakomallit ajavat yliopistot keskinäiseen kilpailuun, jonka ikäviä seurauksia ovat muun muassa työttömät tohtorit. Yliopistojen perusrahoituksen niukkuus ja rahoitusinstrumentteina toimivat kotimaiset ja EU:n rahoittamat tutkimus- ja puiteohjelmat pyörittävät tutkijoita ainaisilla raha-anomusruljansseillaan. Ja kuitenkaan mikään ei koskaan ole riittävän hyvää, aina löytyy joku parempi, huipun huippu. Tänään huippuyksikköön kuuluva, huomenna klaanin ulkopuolella ilman transparentteja perusteita. Tänään huippu, huomenna pätkä-projekti-rivitutkija.

Eikö olisi aika osoittaa arvostusta yliopistoille, niille tutkijoille ja opettajille, jotka ovat tuottaneet kansainvälisestikin kilpailukykyiset hyvät tulokset. Antaa tutkijoille aikaa, rauhaa ja perusrahoitusta tehdä sitä työtä, jonka he ovat moneen kertaan osoittaneet hallitsevansa erinomaisesti. Luovuutta, innovatiivisuutta ja asiantuntemusta kaikkea tätä löytyy yliopistoista. Tuottavuus ja tehokkuus lisääntyvät työolosuhteiden parantuessa. Tästä on tutkittua tietoa. Erilaisilla keinotekoisilla ohjelmilla tai malleilla, saati sitten käskyttämällä, ei synny luovaa ja uutta – ei edes yliopistoissa. Työhyvinvointikyselyissä kannattaisikin kiinnittää huomiota usein suureen ei-vastanneiden osuuteen. Ehkä juuri he tahtovat hiljaisuudellaan viestittää, että väki on niin väsynyttä, ettei edes jaksa vastata kyselyihin, jotka harvemmin tai erittäin pitkällä viiveellä johtavat konkreettisiin parannuksiin.

Olemme kovaa vauhtia hävittämässä yliopistoista sille ominaisia perusrakenteita tieteen ja teknologian huumassa. Tätä ilmeisesti poliittisten päättäjien on kovin vaikeata ymmärtää. Yliopistojen pitäisikin itse rohkeammin puolustaa omaleimaisuuttaan ja autonomiaansa.

Jos kerran tieto on tuotteistettu, eikö silloin tietoa tuottavan osapuolen tule voida määritellä tuotteelle hinta? Eikö Rehtorien neuvosto voisi yhteisesti päättää, että maistereiden ja tohtoreiden hintalappuihin tulee uudet korotetut hinnat, muuten laatu ei enää jatkossa ole taattua?

Tiede lisää hyvinvointia sanottiin tammikuisilla Tieteen päivillä, mutta moni tieteentekijä voi huonosti. Moni on frustroitunut eikä voi hyvin tässä puristuksessa. Tietääkö kukaan mitä on tekeillä?

Ragna Rönnholm
puheenjohtaja, Tieteentekijöiden liitto