Keiden odotuksia jatko-opiskelijoiden
tulee
tutkimuksellaan täyttää?
Johtavatko määrälliset tavoitteet metodologiseen suvaitsemattomuuteen?
Onko kokeilevuus katoamassa, kun pelataan liiaksi varman
päälle? Tutkimukseen liittyviä eri tahojen odotuksia, tutkimuksen poliittista
merkitystä ja tieteellisen työn yhteiskunnallisia ehtoja pohdittiin
Tampereen yliopiston historian jatkokoulutusopintojen luennolla
sekä yhdessä tutkija Ville Kivimäen ja emeritusprofessori Jorma Kalelan
kanssa.
Acatiimissä 7/2006 tutkija Johanna
Hakala kertoo, että yliopistotutkijoista
vain 23 % on väitelleitä
tutkijoita, jolloin yliopistoissa
tehtävästä tutkimuksesta suurin
osa tehdään siten jatko-opiskelijavoimin.
Tekevätkö jatko-opiskelijat
ensisijaisesti tutkimuksillaan
opinnäytetöitä vai onko heidän
ensisijainen tehtävänsä ratkaista
jotakin tutkimusongelmaa
kaikilla niillä tavoilla, mitä tutkimusongelman
ratkaiseminen vaatii,
vaikka se edellyttäisi tieteen
kriteerienkin kyseenalaistamista
ja toimimista niitä vastaan?
- Saattaa olla, että jatko-opiskelija
joutuu tinkimään luovasta,
kaikki rajat rikkovasta tutkimusongelman
ratkaisutavasta väitöskirjatutkimuksessaan,
jos tieteen
vallitsevat trendit sitä vaativat. Esimerkiksi
todellisuudesta puhuminen
ilman skeptisiä lainausmerkkejä
tuntuu olevan kielikonstruktivistisen
paradigman vallitessa
kovin vaikeaa, pohtii tutkija Ville
Kivimäki.
Uusintaako jatko-opiskelija
väitöskirjatutkimuksellaan tieteen
perinnettä vai ratkaiseeko hän tutkimusongelmaa,
viis veisaten tieteen
kriteereistä, jos ne rajoittavat
tutkimusongelman ymmärtämistä
ja ratkaisemista? Saako jatkoopiskelija
olla luova henkilö, keksiä
uusia ongelmanratkaisutapoja,
vai ovatko ongelmanratkaisutavat
jo asetetut siten, että luovuus on
varattu vain taiteilijoiden osalle ja
tieteentekijät ovat objektiivisia
ongelmanratkaisijoita, jotka eivät
keksi ja luo uutta, vaan soveltavat
jo hyväksi havaittu tapoja, hyväksi
todistettuja tapoja ratkaista tutkimuksellisia
ongelmia?
- Metodologinen suvaitsemattomuus
kulkee käsikynkkää kiristyvien
tulostavoitteiden kanssa,
myöntää Kivimäki.
- Luovan työn tila supistuu.
- Juuri oman metodologian kehittäminen
vie aikaa, ja putkitutkinnoissa
tuntuu houkuttelevalta
korvata tämä todellinen oppimisen
vaihe jollain nopeasti omaksuttavalla
instant-metodilla. Ajatellaan,
että postdoctöissä voi sitten
olla rohkeampi kokeilemaan ja
kyseenalaistamaan. Lisäksi jatkoopiskelija
joutunee ottamaan huomioon
asettumisensa tiedeyhteisöön
väitöskirjan jälkeen, vaatii
rohkeutta haastaa omien professoreiden
näkemykset. Jatko-opiskelija
on aina kovin riippuvainen suosittelijoista,
ohjaajista ja eri apurahalautakunnista.
Tilanne voi
varmaan kääntyä varovaisuudeksi,
joka ei edesauta vanhan kyseenalaistamista.
Määrälliset tavoitteet
kontra luova työ
Professori Jorma Kalela siirtyy
pohtimaan kysymystä siitä näkökulmasta,
miten vallitsevat poliittiset
linjaukset vaikuttavat jatkoopiskelijoiden
työskentelyyn ja
väitöskirjatutkimuksiin.
- Opetusministeriö näyttää
päättäneen, että pitää tehdä maailmanennätys
tohtorin tuotannossa.
Toissijainen kysymys on, tarvitseeko
maa kaikkia näitä tohtoreita
eli löytyykö heistä kaikille koulutusta
vastaavaa työtä. Yliopistot
eivät voi rajoittaa tohtoreiden
määrää, koska se tarkoittaisi oman
rahoituksen supistamista.
- Yliopistojen laitokset on saatu
toimimaan samojen periaatteiden
mukaisesti: rahoitus varmistetaan
tehokkaalla tohtorintuotannolla.
Ohjaajan on asetettava väitöskirjan valmistumisen varmistaminen
tieteellisen innovatiivisuuden
edelle ja tämä oppi on välittynyt
myös jatko-opiskelijoille.
Heitä ei todellakaan kannusteta
pitämään kiinni tutkimuksellisista
intohimoistaan ja kerettiläisistä
ajatuksistaan, vaan pikemmin
pelaamaan varman päälle.
Eivätkö määrälliset tavoitteet
johda metodologiseen suvaitsemattomuuteen,
kun kokeilevuus
voisi hidastaa väitöskirjan valmistumista?
Eivätkö määrälliset tavoitteet
johda luovan työn tukahduttamiseen,
joka vaatii toteutuakseen
tutkimustyön itseisarvoisuutta
väitöskirjan valmistumisen
ensiarvoisen tavoittelun sijaan?
- Maailmanennätyksen tavoitteleminen
tohtorin tuotannossa
käännetään merkillisellä tavalla
positiiviseksi ilmiöksi, osoitukseksi
tehokkuusoppien dynaamisesta
omaksumisesta. Kun jatko-opiskelijoiden
jatkuva pudotuspeli niukoista
resursseista muuttuukin
“tohtorin tuotannon positiiviseksi
rekrytointivarannoksi”, alkaa
todellisuus olla pahasti sumussa,
miettii Kivimäki.
- Sen sijaan, että tilanne aiheuttaisi
huolestumista, sitoudutaankin
enenevissä määrin määrälliseen
mittaamiseen arvioitaessa
tieteellisen työskentelyn tasoa
Suomessa, toteaa Kalela.
Rahoituskilpailussa
kokeiluvuus ei kannata
Vaikka tavoitellaan maailmanennätystä
tohtorin tuotannossa, ei
jatko-opiskelijoille ole tarjolla riittäviä
resursseja tehdä tutkimusta.
Jatko-opiskelijat saavat ankarasti
kilpailla keskenään rahoituksesta,
jossa kilpailussa kenties kokeilevammat
tutkimukset tai uusia uria
aukovat tutkimukset häviävät.
- Oli aika masentavaa, kun tutkimustyöhön
kannustamisen sijasta
piti varmistaa, että jatkoopiskelijaksi
aikova oli tietoinen
edessä olevasta taloudellisesta
epävarmuudesta. Että on melkeinpä
lottovoitto saada vuoden apuraha
ja että elämisen pitkäjänteinen
suunnittelu on äärimmäisen
vaikeata.
Mikko Lahtinen kirjoittaa filosofisessa
n & n aikakauslehdessä
4/04, että “vaikka tutkijat ja
opettajat katsoisivatkin noudattavansa
työssään kriittisen tutkimuksen
periaatteita, he voivat silti
suhtautua hyvinkin epäkriittisesti
– alistuneesti, sopeutuvasti,
mukaansatempautuvasti, innostuneesti
– tutkimus- ja opetustyönsä
ehtoihin ja edellytyksiin,
kuten niin sanotun ympäröivän
yhteiskunnan asettamiin vaatimuksiin.
Takavuosisatoina nämä
vaatimukset tekivät kriittisen yliopistotutkimuksen
käytännössä
mahdottomaksi: Useimmat merkittävät
tieteelliset teoriat ja filosofiset
opit syntyivätkin pitkälle
1800-luvulle saakka yliopistojen
ulkopuolella.(...) Omin päin tehty
ratkaisu vaihtaa aihetta, menetelmää
tai tutkimusintressiä ei välttämättä
ole omaehtoinen ratkaisu,
vaan se voi perustua harkintaan,
josa tutkija arvioi menestymisen
mahdollisuuksiaan tieteessä ja
yhteiskunnassa vaikuttavien voimasuhteiden
kannalta, eikä suinkaan
tutkimuksellisten päämäärien
mukaan. (...) myös kriittisemansipatorisia
perinteitä omaavissa
ihmistieteissä yhä useampi
tutkija ja tutkimusyhteisö sopeutuu
ja sovittuu asemiin, joissa taloudellista
toimeentuloa ja jopa
menestystä saattaa tulla mutta
niistä maksettu hinta on alistuminen kansainvälisen kilpailun vaatimuksiin.
”
Tekevätkö nykyiset vaatimukset
jälleen kriittisen yliopistotutkimuksen
käytännössä mahdottomaksi?
Tulevatko merkittävät tieteelliset
teoriat ja filosofiset opit
taas syntymään yliopistojen ulkopuolella?
Mia Hemming |