Onko yliopistossa demokratiavaje?

Helsingin Sanomat julkaisi 30.10.2011 kiinnostavan haastattelun, jossa rehtorit Tuula Teeri ja Thomas Wilhelmsson pohtivat monipuolisesti yliopistojen tilannetta yliopistouudistuksen jälkeen. Toimittajan kysymykseen, jossa viitattiin selvityksiin, jotka kertovat henkilökunnan kokevan byrokratian lisääntyneen ja demokratian vähentyneen, he vastasivat tavalla, joka antaa aihetta jatkokeskusteluun.

Näin erityisesti siksi, että yliopistoissa suoritetussa työtyytyväisyysmittauksessa johtamisen ja esimiestyön osiot ovat saaneet kaikkein huonoimpia arvioita — jossakin tiedekunnissa Helsingin yliopistossa jäätiin jopa selvästi alle kolmen (asteikko 1—5), mikä on todella hälyttävää.

On varmasti totta, että hallinnollisen byrokratian kasvu yliopistoilla ei ole yliopistouudistuksen aikaansaamaa, vaan kyse on pidemmän aikavälin trendistä, jonka syitä voidaan etsiä niin opetus- ja kulttuuriministeriön edelleen ylimitoitetusta ohjailusta kuin Euroopan unionin tiedepolitiikastakin. Toiselta puolen voidaan sanoa, että yliopistouudistus ei ole tuota suuntaa myöskään pysäyttänyt, pikemminkin päinvastoin.

Demokratian väitetyn vähenemisen yliopistoilla rehtorit kiistivät sanoen, että ennen ”laitosneuvostojen kokouksiin tultiin valmistautumattomina”. Vaikka vastaus voi hyvinkin pitää paikkansa, ei sillä oikeastaan ole mitään tekemistä demokratiavajeen kanssa. Jo pelkkiin säännöksiin pohjaava oikeudellinen tarkastelu osoittaa, että uudessa normiympäristössä johtajien valtaa on lisätty kollektiivisten, demokraattisten päätöksentekoelinten kustannuksella. Tämä on puhdas tosiasia — jota voidaan pitää itse kunkin arvolähtökohdista käsin tarkastellen joko hyvänä tai huonona muutossuuntana.

Toinen asia on se, millaisen johtamisen kulttuurin yliopistot ja niiden yksiköt ovat onnistuneet luomaan uudessa normiympäristössä, jossa valta on viety ”neuvostoilta”. Kulttuuri voi vaihdella — kuten on jo nähty — tiukasta johtajavaltaisuudesta aidosti tai näennäisesti vuorovaikutteisiin käytäntöihin. Olennaista on kuitenkin se, missä todellinen päätösvalta tiukan paikan tullen on ja missä se ei ole.

Olennaista on myös se, miten yliopistoyhteisön jäsenet kokevat asioiden olevan yliopistoissa. Jos ja kun kriittistä palautetta muutoksen vaikutuksista vaikuttamisen mahdollisuuksiin ja myös työhyvinvointiin tutkitusti tai muutoin tullut esille, se pitäisi ottaa hyvin vakavasti. Kritiikkiä ei voi torjua viittaamalla siihen, että muutokset ovat aina alussa hankalia tai että kyse on perinteisestä ”muutosvastarinnasta”.

On syytä esimerkiksi kysyä, onko työtyytyväisyyden heikkeneminen seurausta nimenomaan demokratiavajeesta — osallistumisen ja vaikuttamisen mahdollisuuksien vähenemisestä vai jostakin muusta syystä?

Ainakin lienee selvää, että niukkenevien resurssien jakaminen on kaikissa olosuhteissa vaikeaa. On kuitenkin uskallettava kysyä, aiheuttiko yliopistouudistus resurssien allokointia johtamisen ja sen tukitoimien suuntaan samalla, kun opetukseen käytettäviä resursseja leikattiin erityisesti pienissä oppiaineissa?

Yliopistoyhteisön parhaisiin perinteisiin kuuluu kriittisen keskustelun käyminen ja tarvittaessa myös peiliin katsominen. Samoin siihen kuuluu tarvittavien korjausliikkeiden käynnistäminen silloin, kun niiden aika on käsillä. Nykyinenkään johtamisjärjestelmä ei tule olemaan ikuinen.

Jukka Kekkonen
Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori Helsingin yliopistossa

• Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 41