Ovatko reformit yliopistojen päätehtäviä?
Acatiimin lukijakyselyn
mukaan lehteä arvostetaan
ja sen sisältöön
luotetaan. Mieleeni jäi
kuitenkin myös lukijapalaute,
jossa toivottiin välillä etäisyyttä
ay-liikkeen joskus ”kielteiseen
maailmankuvaan” ja lisää kuvausta
siitä miten ”homma parhaimmillaan
sujuu” yliopistojen ja henkilöstön välillä.
Kiitos, sekä tästä että muista palautteista,
joista otamme vaarin. Meillä
on myös paljon hyvää kerrottavaa työpaikoilta
ja yliopistoista yleisemminkin.
Ja ajattelen, että on vielä muitakin
tapoja viedä viestiä — esimerkiksi noiden
synteesi, visio siitä miten ”homma
voisi sujua” entistä paremmin.
Muistan hyvin, tultuani opettamaan
yliopistolle 2003, miltä olo
tuntui ensimmäisen kokonaisen opetuskuukauden
jälkeen: kuin piestyllä
koiralla. Kokeneemmat kollegat
hymyilivät ymmärtäväisesti — onko
paljon tekemistä? Näin menivät ensimmäiset
pari vuotta omaa opetusta
valmistellen, opettaen, opiskelijoiden
töitä arvioiden, laitoksen toimintaan
osallistuen.
Sitten se alkoi. Tuli tutkinnonuudistus,
palkkausjärjestelmäuudistus,
laatujärjestelmät, yliopistouudistus
uusine johtamistapoineen ja toimintakulttuureineen.
Tulivat laajemmat
kandikokonaisuudet ja laitosrakenneuudistus.
Laitosten tukihenkilöstö
etäytettiin kampuspalvelukeskuksiin.
Jossain välissä yritettiin valmistella ja
kommentoida strategioita ja tavoiteohjelmia
laitoksen, tiedekunnan, yliopiston
tasoilla, kouluttautua, tutkia
ja kehittää opetusta. Omat haasteensa
oli luottamusmiehilläkin: vanha toimintakulttuuri
ainelaitoksissa siirrettiin
yhdellä päivämäärällä historiaan.
Keskustelu esimerkiksi yhteistoimintaelinten
tarpeellisuudesta jatkuu
edelleen.
Samaan aikaan ministeriö patistaa
rakenteelliseen kehittämiseen ja
koulutusvastuiden uudelleenjärjestelyihin.
Huhujen mukaan vanhojen
tutkintojen rinnalle tarvitaan uusia,
lyhyempiä. Ei kai sentään.
Yliopistoja kehittäviä reformeja
tarvitaan. Huomiota on kuitenkin
herättänyt ”reformitehtailun” ohessa
se täydellinen huolen puute siitä,
mitä uudistusmylly tekee opetukseen
ja tutkimukseen käytettävissä olevalle
ajalle — ensin uudistusten aikana,
sitten niiden jälkeen? Uudistusten tuloksia
ei ole tehty näkyviksi yliopistoyhteisölle.
On unohdettu kysyä vaikutuksista
arkipäivän toimintaan niiltä,
joiden työtä helpottamaan ja tehostamaan
uudistuksia tehdään.
Mutta mitä sitten vielä tarvitaan?
Yliopisto ei ole yliopisto ilman opiskelijoita,
siis koulutustehtävää. Olisikin
jo aika panostaa opetukseen ja sen tulosten
ymmärtämiseen. Aivan erityisesti olisi panostettava ensimmäisen
opiskeluvuoden opetukseen ja opiskelun
ohjaukseen. Tutkimuskin tulee
opiskelijoille näkyväksi ja läheiseksi
koulutuksen kautta. Tarvitaan aikaa
opettajien ja tutkijoiden vuorovaikutukseen
opiskelijoiden kanssa. Tarvitaan
tämän työn merkityksen tunnistamista.
Opetustyön merkityksen näkeminen
ja tuloksista palkitseminen olisi rinnastettava
tutkimusartikkeleihin.
Opettavalla keskiryhmällä pitäisi olla
urapolkuja — kun kerran laadukkaisiin
tutkintoihin johtava koulutus on
korkeatasoisen tutkimuksen lisäksi
yliopistojen päätehtävä.
Tarvitsemme myös lisää yliopistoopiskelijoita,
joiden vanhemmat ovat
maahanmuuttajia.
Miksi yliopistojen
luentosalit eivät ole
yhteiskunnan koko
kuva, toisin kuin
ammattikorkeakouluissa?
Miten huomioimme
tämän
epäkohdan pääsykokeita
ja valintoja
kehitettäessä?
Laadukkuuteen sisältyy työurien
pidentäminen alkupäästä, siis pitkittymättömät
opinto-ajat ja opintonsa
keskeyttäneiden pieni määrä. On
pakko kysyä: miksi kehitetään ja kokeillaan
kaikkea muuta kuin opetukseen
panostamista?
Seppo Sainio
puheenjohtaja,
Yliopistojen Opetusalan Liitto YLL
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 2
|