Uudistuksen hinta?
Suomalainen yhteiskunta ei ole kansainvälisessä
vertailussa erityisen
tunnettu keskustelumyönteisestä
ilmapiiristä. Pienessä maassa kansallisen
yksimielisyyden vaatimus
on monesti ollut poikkeuksellisen
kova. Siinä mielessä ei ehkä ole yllättävää, että yliopistouudistuksen
vaikutuksesta ole kovin paljoa
keskusteltu ja lakia valmisteltaessa tärkeänä pidetystä
vaikutusarvioinnista tuli aika vaatimaton
suuriin puheisiin ja odotuksiin nähden.
Yliopistojen johdolle tämä tilanne sopii, koska
matala profiili pitää monet kiusalliset kysymykset
loitolla tilanteessa, jossa talouden alamäki huolettaa
kaikkia. On sitä paitsi selvää, että monimutkaisten
prosessien yhteisvaikutusta on erittäin
vaikea tutkia. Esimerkiksi se, kuinka suurelta osin
uusi johtamisjärjestelmä on huonontanut työilmapiiriä,
on todella vaikeasti mitattavissa ja osoitettavissa.
Toisaalta se, että uudistus ei ole ainakaan
parantanut työilmapiiriä yliopistoissa, lienee
todistettu.
Yliopistouudistuksen tiimoilla käydyssä keskustelussa
on yksi ilmeinen vinouma. Niiden, jotka ovat
ajaneet ja kannattaneet yliopistouudistusta, ei ole
juurikaan tarvinnut esittää perusteita väitteilleen.
Yleisen tason positiivisuusretoriikka on toistaiseksi
riittänyt. Ja sama trendi näyttää edelleen jatkuvan.
Tässä on räikeä epäsuhta.
Entä löytyisikö sellaisia yliopistouudistukseen
liittyviä kysymyksiä, joita voitaisiin tutkia helpommin
ja ilman loputtomia valituksia monien
yhtäaikaisten prosessien yhteisvaikutuksen tulkinnan
vaikeudesta? Yksi tällainen alue voisi olla
uuden, yliopistoille introdusoidun johtamisjärjestelmän
hinta. Siis: ainoastaan sen taloudellinen
hinta. Tällaiselle vertailevalle arviolle ei ole vaikeaa
löytyy faktapohjaa.
Uudistuksen jälkeen nostettiin ylimmän johdon
palkkoja huomattavasti, perustettiin hallitukset ja
joiden jäsenten kokouspalkkiot ovat verrattavissa
valtionyhtiöiden vastaaviin. Myös ulkopuolisilta
ostettujen tilintarkastus ynnä muiden talouspalvelujen
määrä kasvoi. Edelleen päätoimisten ja
muidenkin johtajien palkkoja ja palkkioita nostettiin
ja usein heille jouduttiin määräämään sijainen
opetuksen turvaamiseksi. Lisäksi johtajien tueksi
rekrytoitiin talousosaajia, koska ”yliopistoilla ei
ollut riittävästi uudistuksen edellyttämää talousosaamista”,
Lopulta erilaisiin johtajakoulutuksiin
on panostettu entistä enemmän varoja.
Väärinkäsitysten välttämiseksi alleviivaan sitä, että
en ota tässä lainkaan kantaa siihen, olivatko luettelemani
toimenpiteet perusteltuja, toivottavia
tai jopa välttämättömiä ja olivatko ne parannuksia
aikaisempaan verrattuna.
Uskallan kuitenkin asettaa hypoteesin, jonka
mukaan uusi johtamisjärjestelmä on — jopa
huomattavasti — kalliimpi kuin entinen. Niukkenevan
talouden aikana olisi hyvä analysoida ja
arvioida, mikä on tehdyn strategisen panostuksen
hinta — yliopiston päätehtävien näkökulmasta.
Hämmästyttävää kyllä tietomme siitä ovat vielä
hatarammat ja epävarmemmat kuin suuren uudistuksen
muista vaikutuksista.
Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen
oikeuden professori,
Helsingin yliopisto
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 18
|