Yliopistoja muovataan Shanghain listan ehdoilla
Yliopistoissa käy pauke, kun niitä
remontoidaan julkaisutehtaiksi.
Akateemiset journaalit pannaan
paljon vartijoiksi: niiden julkaisupäätöksistä
riippuvat ihmisten urat
ja yliopistojen rahat.
Maailman yliopistojen kilpailukykyä
mittaavat rankingit
ovat lyhyessä ajassa muuttaneet
yliopistoinstituutioiden
luonnetta ja käsityksiä
hyvästä tieteestä. Yliopistot
pyritään nyt muuttamaan
tehokkaiksi tuotantolaitoksiksi, jotka suoltavat sitä
mitä mitataan ja arvostetaan: kansainvälisiä artikkeleita.
Käsitys yliopiston tehtävistä on kapeutumassa
niin, että yhteiskunnallinen palvelutehtävä uhkaa
jäädä tyystin palkitsematta. Kotimaisilla kielillä julkaisemisen
ja ehkä opettamisenkin on korvaamassa
englannin kieli. Humanistisia ja yhteiskuntatieteellisiä
aloja painostetaan omaksumaan luonnontieteelliset
julkaisukäytännöt.
Tämänkaltaisia seuraamuksia voi olla yliopistojen
ranking -listauksilla, jos ne omaksutaan yksioikoisesti
korkeakoulupolitiikan ja strategian perustaksi.
Tämä selvisi viime kesänä Dublinissa ESOF (European
Science Open Forum) konferenssissa, jossa muiden
muassa kuultiin rankingien vaikutuksia tutkineen
professori Ellen Hazelkornin esitys.
Hazelkorn johtaa korkeakoulupolitiikan tutkimusyksikköä
Dublin Institute of Technology’ssa. Hän
on julkaissut kansainvälisten kyselytutkimusten ja eri
toimijoiden haastattelujen pohjalta kirjan Rankings and
the Reshaping of Higher Education (Palgrave Macmillan
2011). Esittelen tässä Hazelkornin huomioita.
Shanghain lista muutti maailmaa
Yliopistomaailmassa on kilpailtu ennenkin, mutta
peli muuttui ja globaali kilpailu koveni, kun Shanghain
Jiao Tong -yliopisto julkaisi vuonna 2003 ensimmäistä
kertaa listauksensa maailmanluokan
yliopistoista (The Academic Ranking of World Universities,
ARWU). Sen mittarit painottavat ennen muuta tutkimusjulkaisuja, erityisesti Science ja Nature
-lehdissä julkaistuja. Nykyisin rankingeja on
toiminnassa kaikkiaan 14 erilaista.
Aluksi korkeakoulupomot vähättelivät Shanghain
listaa, mutta pian rankingit alkoivat ohjata heidän
strategisia linjauksiaan joko julkituodusti tai implisiittisesti:
oli päästävä paremmalle sijoitukselle! Tässä
tarkoituksessa ryhdyttiin reippaasti uudistamaan organisaatioita.
Myös media innostui rankingien ”urheilutuloksista”.
Voimavaroja siirrettiin tutkimukseen ja artikkelien
tuotantoon, tutkijoita patistettiin julkaisemaan englanniksi.
Henkilökunnan rekrytoinnissa alettiin painottaa
kykyä tuottaa runsaasti kultamunia eli kansainvälisiä
referoituja artikkeleita. Perustettiin kansainvälistä
koulutusta, jotta saataisiin seulottua kehittyvien
maiden väkipaljoudesta esiin laadukkaita aivoja.
Maailman opetusministeriöt ovat tervehtineet
ilolla rankingeja, jotka näyttävät tarjoavan objektiivisen
keinon korkeimman opetuksen arviointiin ja
ohjaamiseen. Näin tultiin korkeakoulupolitiikan tekemiseen
numeroilla. Suomessakin sovelletaan nyt
vuoden 2013 alusta tulosohjausta, joka liki kahdeksankertaistaa
kansainvälisten julkaisujen painoarvon
yliopistojen rahoituksessa. Sen vuoksi yliopistoissa
käy nyt pauke ja vasarointi kun niitä remontoidaan
julkaisutehtaiksi. Samalla akateemiset journaalit
pannaan paljon vartijoiksi: niiden julkaisupäätöksistä
riippuvat ihmisten urat ja yliopistojen rahat.
Rankingit ovat tarjonneet opiskelijoille (asiakkaille)
keinon arvioida yliopiston laadukkuutta; tosin
vain jotkut listaukset painottavat opetuksen laatua.
Erityisen tohkeissaan rankingeista ovat Kaukoidän
opiskelijoiden vanhemmat.
Rankingit mahdollistavat yliopistojen välisen
vertailun (benchmarking) ja opin ottamisen toisilta.
Rankingien arvellaan myös kannustavan kansainvälisyyteen,
parantavan tehokkuutta, lisäävän yliopistojen
panos-tuotos läpinäkyvyyttä ja tilivelvollisuutta.
Rankingien varjopuolet
Ellen Hazelkorn on analysoinut myös uuden yliopistollisen
pelin varjopuolia. Ongelmana ovat ensinnäkin
mittarit, joihin sijoitus kilpailussa perustuu.
Rankingit nojaavat raskaasti pariin kaupalliseen tietokantaan,
joissa näkyvät lähinnä englanninkieliset
artikkelit ja niihin viittaamiset. Tämä suosii englanninkielisyyttä. Käytetty bibliometriikka istuu biologiaan,
lääketieteeseen ja fysiikkaan, joiden tutkimusaktiviteetit
näkyvät parhaiten tietokannoissa. Näissä
tieteissä tutkimustulokset julkaistaan teknisinä artikkeleina,
usein monen tekijän yhteistyönä.
Sen sijaan esimerkiksi ihmistieteissä
julkaisemistapojen
kirjo on monipuolisempi. Usein
yksi tekijä kirjoittaa kirjan tai
kirjan artikkelin kotimaisella
kielellä. Oman yhteiskunnan ja
kulttuurin palveleminen kansalliskielillä
on vaikuttavuuden
kannalta relevanttia, etenkin
kun tutkimuskohteena on juuri
oma yhteiskunta ja kulttuuri.
Kotimaisia vertaisarvioituja korkeatasoisia tieteellisiä
julkaisuja on olemassa. Pitäisikö siis kokonaisten
tieteenalojen muuttua vain siksi, että Shanghain lista
ei satu noteeraamaan kunnolla näiden tieteiden saavutuksia?
Onneksi korjattu Suomen julkaisufoorumi
(JUFO) antaa nykyisellään kohtalaisen arvon myös
kotimaiselle julkaisulle.
Itse kallistuisin rinnakkaiskielisyyden kannalle,
mitä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus esittää
teoksessaan Suomen kielen tulevaisuus. Kielipoliittinen
toimintaohjelma (2009). Sen mukaan englanninkielistä
julkaisemista ilman muuta tarvitaan, mutta lingua
francalle ei pitäisi antaa tehtäviä, jotka kuuluvat äidinkielelle
ja kansalliskielelle. Jos suomea ei käytetä
tieteen kielenä, ei se myöskään elä ja kehity korkeatasoisen
ajattelun kielenä vaan taantuu ns. kyökkikieleksi.
Ei kai tämä voine olla korkeakoulupolitiikan
tavoitteena?
Rankingien kapea tiedekäsitys
Rankingit mittaavat yksioikoisesti sitä mitä on helpointa
mitata, joten vaikeammin mitattavat asiat jäävät
huomiotta. Käytettyjen mittareiden antama kuva
samastetaan laatuun ja tuloksellisuuteen. Yliopistot
voivat alkaa mittarinpalvojiksi ja yksipuolistaa toimintaansa
annettujen yksipuolisten mittareiden mukaisiksi.
Jos mittari määrää yliopistoa, onko kyse siitä
että häntä on alkanut heiluttaa koiraa?
Hazelkornin mukaan mittaaminen suosii akateemisen
maailman sisäistä näkyvyyttä, mutta väheksyy
laajempaa sosiaalista, taloudellista ja innovatiivista
vaikutusta (ns. yliopiston kolmatta tehtävää). Akatemian
sisäisyys vahvistaa yksinkertaistavaa ajatusta,
että tiede yksin tuottaa innovaatiot (science push),
eivätkä ne synny vuorovaikutuksessa yhteiskunnan
toimijoiden kanssa. Rankingit suosivat hyvin suppeaa
määritelmää korkeakoulutuksen laadusta ja suorituskyvystä:
käytännössä kyse on vanhasta norsunluutorni-
yliopistosta.
Kuitenkin yhteiskunnat
tarvitsevat kipeästi paljon laajempaa
tiedekäsitystä, jossa
tiede osallistuu yhteiskunnan,
talouden ja maailman ongelmien
ratkomiseen. Hazelkornin
mielestä yhteiskuntien
intressissä olisi ehdottomasti
suosia tätä laajempaa tiedekäsitystä,
niin että tohtorit pystyisivät
konsultoimaan ymmärrettävästi
muuta yhteiskuntaa.
Nyt Suomen valtio kuitenkin kannustaa puhtaasti
akateemiseen aherrukseen ja ohjaa rahoitusmallillaan
luopumaan kolmannen tehtävän askareista. Esimerkiksi
tähän lehteen kirjoitettu kontribuutio on nollan
arvoinen, mutta artikkelina julkaistuna yliopistolle
laskennallisesti 7000–8000 euron arvoineni. Ei tarvitse
ihmetellä jos kaikki työ yhteiskunnan hyväksi
loppuu yliopistoista.
Tutkimus ja opetus voivat erkaantua toisistaan,
jos voimavarat kohdistetaan julkaisumäärien maksimointiin.
Tosin Suomen rahoitusmalli ilmeisesti turvaa
opetuksen, koska myös suoritetut tutkinnot ovat
merkittävä rahoitusperuste yliopistoille.
Rankingit asettavat parhaiten resursoidut yliopistot
etuoikeutettuun asemaan. Hazelkorn toteaakin,
että kuvatunlainen yliopistopolitiikka on elitististä.
Se tähtää huippututkijoiden eliittiyliopistojen luomiseen
(Harvard tänne meillekin!). Tämä tapahtuu keskittämällä
voimavaroja niille, joilla on niitä jo ennestään,
koska maan ajatellaan vain siten pääsevän mitalisijoille
tässä urheilukisassa. Kanadalainen biologian
professori David Currie on kuvannut Nature -lehdessä
tätä politiikkaa lystikkäästi ”Sheriff of Nottingham”
-malliksi, jossa ryöstetään varoja köyhiltä rikkaille.
Onko tämä politiikka yleisen edun mukaista, sitä sopii
Hazelkornin tapaan kysyä.
Kirjoittaja on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen ja
viestinnän professori, Tiedeviestinnän maisteriohjelman
vetäjä.
i Heikki Hellmanin ja Eija Poterin laskelma puheenvuorossa
”Kotimainen julkaisutoiminta uuden rahoitusmallin ja julkaisufoorumin
jälkeen”. Media & Viestintä 3/4/2012, s. 8.
teksti Erkki Karvonen
- Artikkeli löytyy painetun lehden sivulta 30
|