Uuvuttaako?

”Ystävät, uni ja väljempi tahti auttaisivat”. Näin otsikoi sanomalehti Keskisuomalainen uutisensa jokin aika sitten esitellessään FinEdu-tutkimuksen tuloksia. Lehtijutun mukaan 28 prosenttia suomalaisista lukiolaisista on uupumuksen riskirajoilla. Professori Katariina Salmela-Aron mukaan nuoret reagoivat uupumiseen eri tavoin. Osa panostaa yhä enemmän opiskeluun ja jopa yrittää liikaa, osa taas luovuttaa totaalisesti.

Jutun sisällöt kuulostivat jotenkin tutulta. Päätin tehdä pienen intervention Keskisuomalaisen tekstiin. Vaihdoin lukion yliopistoksi, lukiolaiset yliopiston henkilökunnaksi ja opiskelun työksi. Kas näin:

"Professori pitäisi erittäin tervetulleena yliopistouudistusta, jossa tavoitellaan yhteisöllisempää ja osallistavampaa toimintakulttuuria. Työn on tietojen ja taitojen lisäksi sytytettävä henkilökunnassa tekemisen ilo. Ilo liittyy läheisesti motivaatioon, jolla on tärkeä merkitys hyvinvoinnille. Professori näkee yliopiston kaipaavan nykyistä enemmän integroivaa ja kokonaisuuksien hallintaa vahvistavaa työskentelytapaa. --- Innostus lisää työntekijöiden tyytyväisyyttä. Onnistumisen kokemukset voivat kasaantua ja johtaa hyvinvoinnin lisääntymiseen. Yhteisöllisyys, mahdollisuus omiin valintoihin ja johdon kannustus tukevat yliopistolaisia."

Osuvasti sanottu, vai mitä? Osallisuuden ja kannustavuuden kaipuu yhdistää siis meitä ja opiskelijoitamme.

Lehden mukaan Salmela-Aro tutkimusryhmineen jakaa nuoret karkeasti neljään ryhmään: innostuneet, menestyksenhakijat, kyyniset ja uupuneet. Kun katselen työyhteisössä ympärilleni, löydän sieltä helposti nuo samat neljä ryhmää. Osa väestä on innostunut kaikesta: uusista tutkimusideoista, -menetelmistä ja -löydöksistä, verkostojen luomisesta, opetuksen kehittämisestä, uusista työvälineistä, oman työn kehittämisestä ja tulevaisuuden suunnittelusta. Parhaimmillaan innostuneet vetävät muutkin mukaansa, pahimmillaan innostunutta seuratessa hengästyy ja väsähtää.

Jotkut taas rakastavat kilpailua ja kannusten hankkimista. Menestys – joko oman yksikön tai usein oma ja henkilökohtainen – on heille kaikki kaikessa. Yhä enemmän, yhä nopeammin, yhä tehokkaammin, tulosta on saatava. Kynttilää ei kannalta laittaa vakan alle eikä menestystä piilotella. Parhaimmillaan menestyksenhakijat ottavat muut mukaansa kasvu-uralleen, pahimmassa tapauksessa he polkevat heikommat tai hitaammat jalkoihinsa tai yrittävät vain hyötyä heistä.

Kyyniseenkin kollegaan on moni varmasti törmännyt. Hän muistaa elävästi, miten tuotakin asiaa on jo monet kerrat yritetty tuloksetta. Ei järkipuhe ole täällä ennenkään auttanut. Pakoreittejä on ainakin kaksi: muutosten ja uudistusten vastustaminen tai niiden jättäminen huo-miotta. Parhaimmillaan kyynikko voi työyhteisössä osoittautua järjen ääneksi, mutta pahimmillaan hän kylvää kyynisyyttä ja epätervettä muutosvastarintaa ympärilleen.

Uupuneitakin voi ympärillä olla. Työyhteisössä uupuneen tunnistaminen ei aina ole helppoa. Yksi on aina töissä, toinen usein poissa, kolmas ei saa mitään valmiiksi, neljäs yrittää tuloksetta tarttua joka asiaan.

Salmela-Aron mukaan syrjäytymisriski vaanii erityisesti kyynisiä. Uupuneilla taas on riski masentua. Onkohan sitten niin, että menestyksenhakijoilla voivat lopulta uupua, ja niin ikiliikkuja on valmis. Ovatko innostuneet ainoa ryhmä, joka on turvassa syrjäytymiseltä? Toimisivatko ystävät, uni ja väljempi tahti reseptinä yliopistossakin? Ja päälle osallistamista, kannustusta ja ripaus innostusta.

• Painetussa lehdessä sivu 16