Tiede – uusi tuotannontekijä

Poliitikkojen kiinnostus tutkimukseen on noussut hillittömästi. Näin katsoo professori Pertti Alasuutari, jonka Professoriliitto valitsi Vuoden Professoriksi.

Hallitukset ympäri maailmaa pitävät tiedettä ja osaamista uusina tuotannontekijöinä. — Tämä on lisännyt hillittömästi päättäjien kiinnostusta tiedettä ja yliopistoja kohtaan. Niitä pidetään uusina vaurauden lähteinä. — Tiedepolitiikasta halutaan liiat hörhöilyt pois. Paukut halutaan laittaa sinne, mistä saadaan innovaatioita, patentteja ja muita välitöntä hyötyä tuottavia tuloksia.

Näin katsoo professori Pertti Alasuutari, jonka Professoriliitto valitsi Vuoden Professoriksi. Alasuutari toimii sosiologian professorina Tampereen yliopistossa ja häntä pidetään maamme tunnetuimpana ihmistieteiden tutkimusmenetelmien asiantuntija. Alasuutari on kansainvälisesti tunnettu tutkija, tutkimusmetodologian kehittäjä sekä tiedepolitiikan keskustelija. Hänen kirjansa Laadullinen tutkimus (1993) on klassikko, joka on kulunut kaikkien yhteiskuntatiedettä opiskelevien käsissä.

Vuoden Professorin valinta julkistettiin Communicatio Academica -tapahtumassa Jyväskylässä 10. tammikuuta. (Ks. juttu Raha vie tiedettä.)

Kyseenalaistajan ja julistajan ristiriitaiset roolit

Helsingin Sanomat pyysi Pertti Alasuutaria tekemään arvion filosofi Pekka Himasen Kestävän kehityksen mallista, joka julkistettiin 7. marraskuuta. Alasuutari sai teoksen käsiinsä kahta päivää ennen kuin teksti piti lähettää toimitukseen. Himaselta tilattu työ on Alasuutarin mielestä malliesimerkki ns. episteemisestä hallinnasta.

— Jotta hallituksen keksivät, miten ne saisivat ohjelmalleen riittävän poliittisen kannatuksen, ne kääntyvät tieteen ja asiantuntijoiden puoleen.

— Yksiselitteistä vastausta siihen, millainen maailma on ja millä ohjelmalla siitä tehdään entistä parempi, ei saa suoraan tutkimuksista. Niinpä poliitikot kääntyvät konsulttien ja ajatushautomoiden puoleen, koska ne pelkistävät ristiriitaiset ja kiistanalaiset tilastot yksinkertaisiksi ohjelmiksi. Niitä perustellaan tieteen auktoriteetilla, totesi Alasuutari Himas-arviossaan.

Varsinkin demokraattisissa maissa poliittisille ohjelmille pitää saada riittävä tuki. Tässä nojataan yhä enemmän tieteen arvovaltaan ja tutkimustuloksiin.

— Tieteen auktoriteeteistä löytyy kuitenkaan harvoin niitä karismaattisia pappeja, joita poliitikot kaipaavat. Yhteiskuntatieteet eivät suostu siihen rooliin. Tieteellä on kyseenalaistajan, kriitikon eikä julistajan rooli.

Aikalainen-lehden kolumnissa (3.5.2013) Alasuutari kuvasi tilannetta: ”Sitä vastoin konsultin tulee olla karismaattinen hahmo, joka urheilujoukkueen valmentajan tai maallikkosaarnaajan tavoin kykenee lumoamaan kuulijansa, jotta nämä uskovat unelmahöttöön ja itseensä sen toteuttajina. Toisaalta konsultin tulee vedota tieteeseen, jonka nojalla esitetään, että visio — tai se hallituksen ohjelma jota unelmahötöllä perustellaan — on ainoa järkevä toimintamalli. Tarkoituksena on sulkea politiikka pois politiikasta”.

Viisasten kerho päätöksenteon tueksi?

Tieteen merkitys uutena tuotannontekijänä sekä päätösten perusteluna näkyy myös siinä, että nykyhallituksella on menossa erilaisia suunnitelmia, joilla lisätään tutkimuksen käyttämistä päätöksenteon pohjana. Hallitus on asettanut Helsingin yliopiston emeritus kansleri Kari Raivion tekemään selvitystä tutkittuun tietoon perustuvan päätöksenteon neuvonannon järjestämisestä. Raivion työn määräaika on maaliskuun loppu.

Raivio itse esitti mielipidekirjoituksessaan (HS 1.3.2013), että valtioneuvoston kansliassa pitäisi olla tiedeneuvonantaja.

Alasuutarin mielestä jonkinlainen viisasten kerho — jälkiviisaat tai etuviisaat — voisi olla parempi ratkaisu. Hän kuitenkin toivoo, ettei tästä ajatushautomosta synny pääministerin kaverikerhoa. Eikä jotain yleisviisaita edes ole — on vain eri alojen viisaita.

— Kun poliitikkojen kanssa puhuu, kuulee väitteitä, ettei täällä tutkita mitään järkevää. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Tieteestä ei saa selviä vastauksia, tutkimustulokset eivät ole prosenttilukuja.

— Päätöksenteon kannalta tärkeää tutkittua tietoa on olemassa, mutta se vaatii tiedon välittämistä.

Rahoitusremontti lisää poliittista ohjausta

Pertti Alasuutari ei usko, että Himas-tapaus jätti mitään pysyviä imagohaittoja, ei sen paremmin Suomen Akatemian maineelle kuin pääministerillekään. Hän katsoo, että kyseinen case toimi hyvänä opetuksena.

Hänen mielestään paljon suurempi huolen aihe on tutkimusrahoituksen kokonaisuudistus, jolla lisätään poliittisesti ohjattua tutkimusta. Suomen Akatemiaan perustetaan strategisen tutkimuksen neuvosto. (Ks. myös Raha vie tiedettä -juttu) Alasuutarin mukaan soveltava raha hiipii osaksi Akatemian toimintaa. Näin hän totesi Vuoden Professori -puheessaan:

— Neuvosto jakaa valtioneuvoston ohjauksessa yhteiskuntapolitiikkaa ja yhteiskunnan toimintoja ja palveluja tukevalle tutkimukselle 70 miljoonaa euroa vuonna 2017.

— Järjestely on varmasti parempi kuin että pääministeri antaa rahaa tiskin alta jollekin tutkijalle, mutta ei se muuta sitä, että tämänkaltainen tutkimus on pitkälti poliitikkojen näpin alla.

— Poliittiset päättäjät voivat luulla, että rahoituksen poliittinen kontrolli tekee yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta yhteiskunnallisesti relevantimpaa. Mutta ei se ole totta. Päättäjät tutkisivat mielellään asioita, jotka he jo luulevat tietävänsä.

Uudistusta perustellaan sillä, että sen avulla suoraan sektoritutkimuslaitoksille annettua rahaa kilpailutetaan. Lisäksi tähän pottiin lohkaistaan Akatemian budjetista 7,5 miljoonaa miljoonaa tiederahaa eli akateeminen tutkimus kärsii. Alasuutari uskoo, että sektoritutkimuslaitokset kyllä pitävät puolensa ja saavat jatkossakin omansa pois. Niiden rahat vain ”pestään” jatkossa Akatemian kautta.>

Tällä järjestelyllä valtio myös tavallaan itse huijaa omaa tuottavuusohjelmaansa — vai mikä sen kaunisteltu nimi nykyään onkaan. Alasuutari pitää ohjelmaa viime vuosien käsittämättömimpänä poliittisena päätöksenä. Ajatuksena oli, että tuottavuutta parantamalla julkisen sektorin henkilöstöä vähennetään, mutta siitä tuli mekaaninen prosenttimääräinen leikkuri.

— Se on vampyyri, jota ei saa hengiltä.

Ihmiselämän skaala yksilöstä globaaliin

Pertti Alasuutari on tutkinut yhteiskunnallisesti merkittäviä aiheita: kiinnostuksen kohteet ovat kattaneet ihmiselämän skaalat yksilöstä globaaliin. Tampereen yliopiston väitöskirjapalkinnon vuonna 1990 voittanut väitöskirja käsitteli alkoholikulttuuria. Tutkimuskohteet ovat siirtyneet lähiöravintolatutkimuksesta muihin arkipäivän ilmiöihin kuten median käyttöön, mökkeilyyn ja suomalaiseen identiteettiin.

— On usein päätynyt siihen, että parhaimmillaan sosiologia on silloin, kun tutkimuksen tulos naurattaa tai ainakin hymyilyttää. Se nauru kumpuaa juuri siitä, että tunnistaa ilmiön omasta kokemuksestaan; että juuri noin me toimimme. Tällaisessa roolissa sosiologi on etnografi, joka tutkii ja reflektoi omaa kulttuuriaan, kuvasi Alasuutari Vuoden Professori -puheessaan.

Juuri tämä tekee sosiologiasta Alasuutarille paitsi ammatin, myös harrastuksen ja nautinnon.

— Jopa niin, että muutama vuosi sitten teimme vaimoni Maaritin kanssa vapaa-ajan harrastuksena tutkimuksen kesämökistä.

— Mökkihulluuden salojen esille nostaminen on saanut hymyn monien kuulijoiden kasvoille, kun olen pitänyt aiheesta esitelmiä eri yhteyksissä.

Mutta ei kesämökki ole pelkästään suomalaisuuden ytimessä. Kokemukset mökkeilystä ovat hyvin samanlaisia eri maissa.

— Esimerkiksi kanadalaiset ja norjalaiset mieltävät, että mökkeily on juuri heidän juttunsa.

Kansainväliset trendit kotoistetaan

Viime aikoina Alasuutari ja hänen tutkimusryhmänsä ovat keskittyneet vallan, yhteiskuntateorian, modernisaation ja globalisaation kysymyksiin.

He ovat tutkineet kiinnostavasti muun muassa sitä, miten globaalit teemat ja kansainväliset organisaatiot vaikuttavat kotimaiseen päätöksentekoon. Tätä muoti-ilmiötä on tutkittu Alasuutarin ja Ali Qadirin tuoreessa julkaisussa National Policy-Making: Domestication of Global trends (Routledge 2013).

— Kansainvälisiä trendejä kotoistetaan. Tutkimuksemme osoittaa, että kansainvälisen vertailutiedon käyttäminen pikemminkin vahvistaa kansallismielisyyttä.

Tämä on sitä episteemistä hallintaa, josta jutun alkupuolella oli puhetta. Acatiimin lukijakunnalle havainnollisia esimerkkejä ilmiöstä ovat yliopistojen rankinglistat ja koululaisten PISA-arviot.

— Kansainvälisistä vertailuista yritetään kaivaa menestysreseptejä kansalliseen toimintaan. Vaikka yliopistorankingeistä tiedetään, että niissä pärjätään vahvoilla lääke- ja luonnontieteen aloilla, niin silti tuloksia käännellään parhain päin. Se mitä mitataan, määrää mitä tehdään.

Alasuutari on julkaissut yhdessä Marjaana Rautalinin kanssa kaksi artikkelia siitä, miten PISA-tuloksia on Suomessa käytetty politiikassa.

Uusimpien PISA-tulosten aiheuttamissa reaktioissa ei ollut Alasuutarin mukaan mitään yllättävää. PISA on havainnollinen esimerkki siitä, että huono sijoitus kansainvälisessä vertailussa on hyödyllinen uudistuksia vaativille, kun taas hyviä tuloksia vain ihastellaan ja kunnia niistä kelpaa monelle. Kun Suomen sijoitus nyt putosi, keskustelu siirtyi hetkessä toiseen asetelmaan. Kun aikaisemmin ”Suomen mallin” säilyttämistä pidettiin hyveenä, nyt sitä pidetään pysähtyneisyytenä ja sille etsitään kilvan syntipukkeja. Vaikka itse koulussa mikään olennainen ei ole muuttunut, tulkinta siitä muuttui yhdessä yössä.

— Nyt hyveet ovat kääntyneet paheiksi ja kansalliset toimijat vaativat pysähtyneisyydessä uinumisen tilalle reformeja.

Episteemiseen hallintaan liittyy myös uusi tutkimus, jossa vertaillaan lakiesitysten käsittelyä eri maiden parlamenteissa. Miten keskusteluissa viitataan muihin maihin? Ehkä yllättävästikin ensi tiedot osoittavat, että mitä kehittyneempi ja mitä enemmän maa on mukana kansainvälisissä yhteyksissä, sitä enemmän kannanottoja perustellaan muiden maiden esimerkeillä. Jatkotutkimukseen otetaan mukaan lisää maita ja aikajännettä pidennetään.

Metatyö vie aikaa varsinaiselta työltä

Lopuksi muutama sana yliopistotyöstä. Tästäkin aiheesta Alasuutari on kirjoittanut nasevia kolumneja. Pari poimintaa viime joulukuun Aikalaisesta:

— Toimittuani yliopistossa sekä opetusta antavilla että tutkimukseen keskittyvillä laitoksilla olen päätynyt siihen, että sen ajan, jonka tutkimusorganisaatiossaan työskentelevät säästävät opetuksessa, he käyttävät ylimääräisiin kokouksiin. Kyse on jonkinlaisesta luonnonvakiosta.

— Poliitikot ovat nykyään huolestuneita huoltosuhteen tuottamasta kestävyysvajeesta, mutta samaan aikaan organisaatioissa lisätään metatyötä eli työkäytäntöjen suunnittelemista ja toimintojen raportointia, valvontaa ja arviointia. Tätä kaikkea perustellaan tuottavuuden kasvattamisella, vaikka se syö aikaa siitä, mitä piti tehdä.

Tästä voi päätellä, että Alasuutari ei ole yliopistobyrokratian, kokoustamisen, laadunvarmistusten tai työajan kohdentamisten ylin ystävä.

— Työajan kohdentaminen on monille sama kuin kahvihuoneen liitutaulu. Sellaisen pohjalta sitten joku ministeriön ihminen arvio, paljonko tutkimukseen käytetään aikaa.

Alasuutari toivoo, että yliopistoissa mentäisiin enemmän amerikkalaiseen urapolkumalliin. Se edellyttää kuitenkin riittävän isoja yksikköjä.

— Nyt nämä muutamat urapolkuvakanssit ovat jonkinlaisia kuriositeettipaikkoja. Menossa on joku välitilavaihe, josta en oikein ymmärrä, mitä se tarkoittaa. Jatkossa kaikki paikat pitäisi laittaa auki urapolulle.

teksti Kirsti Sintonen
kuva Sakari Piippo

• Painetussa lehdessä sivu 18