Kirja-arviot
Anto Leikola on esimerkillisen erikoinen tiedemies. Leikola ei ole vain merkittävä tiedemies, vaan hän on myös kaunokirjallisesti lahjakas ja julkaissut jopa runokokoelman. 1987 Leikola julkaisi sekä tapahtumien että tyylin puolesta värikkään kirjan Matkalla, ja tämä uusi jatkaa matkaa entiseen tyyliin. Yksi syy siihen, miksi matka jatkuu vasta nyt vuosikymmenten perästä, on se, että 2013 syksyllä tulee kuluneeksi 60 vuotta Leikolan ensimmäisestä julkaisusta ja 50 vuotta hänen tohtorinväitöksestään. Mikä olisi parempi lahja lukijallekaan kuin värikylläinen ja mukaansatempaava matka Leikolan lapsuudesta Töölööstä Keuruulle, Saimaalle, Lappiin ja lopuksi ulkomaille Eurooppaan ja kaiken huipennukseksi lumoavalle Galapagoksen saaristolle, jossa kirjailijan kollega Charles Darwin aikoinaan teki pienet mutta merkittävät evoluutioteoriaan johtaneet havaintonsa ja huomionsa. Leikolan monipuolisuus ilmenee siinä, että hän osaa yhdistää sulavasti omakohtaiset havainnot vierailemansa seudun tai paikan kulttuurihistoriaan. Esimerkiksi Leikola kävi 16-vuotiaana Lapissa veljensä ja isänsä kanssa, jonka tarkoituksena luultavasti oli tutustuttaa jälkikasvu laajaan Suomenmaahan. Paljon pojat näkivät ja kokivatkin, kun kävivät kuohuvalla Imatralla, upealla Punkaharjulla, historiallisessa Olavinlinnassa, Kerimäen jättiläiskirkolla ja lopulta Paltaniemen Hövelöllä, Eino Leinon synnyinkodissa. Kohta tämän kerrottuaan Leikola vyöryttää leegion Lappia käsitteleviä teoksia, kuten Yrjö Kokon Laulujoutsenen ja Pessin ja Illusia, Pentti Linkolan veljen Matti Linkolan Lapista kertovat esseet, Eino Leinon runon Orjan poika ja niin edelleen. Leikola löytää Lapin jopa vuosisatoja vanhoista ulkomaisista kirjoista, kuten Giuseppi Acerbin teoksesta Matka halki Suomen v. 1799 ja eräästä Charles Baudelairen runosta. Anto Leikolan matkassa osoittaa, että kirjoittaja on yksi viimeisistä laajan ja monipuolisen sivistyspääoman haltioista erikoistuneella ja pirstoutuneella aikakaudellamme. Muistellessaan lapsuuttaan ja nuoruuttaan Töölöössä Leikola toteaakin, että onneksi hänen tuoreena ylioppilaana 1950-luvulla ei tarvinnut kirjoittautua ennalta muotoiltuihin ja mitoitettuihin " koulutusohjelmiin" ja pysyä jollain tietyllä alalla lopun elämäänsä. Opintoputkista saattaa putkahtaa tehokkaita yhden alan spesialisteja, mutta todellista sivistystä ja sen synnyttämiä merkittäviä yli vuosikymmenten kantavia teoksia ja tutkimuksia on heiltä on turha odottaa. Anto Leikolan matkassa on avartavaa ja innoittavaa luettavaa paitsi yliopistotutkijoille, myös ja ennen kaikkea kevään tuoreelle tulevaisuutensa näkymiä pohtiville ylioppilaille. Pekka Wahsltedt
Kasvatustieteen professori, filosofi Juha T. Hakala on kiusannut itseään jo 1980- luvun lopulta luovuuteen liittyvillä kysymyksillä, esimerkiksi: miten luovuus näkyy tieteessä? Millaiseksi työssään menestyneet tutkijat kokevat suhteensa luovuuteen? Hakala on muun muassa lähettänyt aiheesta 180 kirjettä Nobel- tutkijoille. Vaikka nobelistit ovat ”vuorokausiaikatauluineen kuin valtionpäämiehiä ja eläkeikäisinäkin todellisia vauhtiveikkoja”, Hakala sai reilut neljäkymmentä vastauskirjettä. Vastauksissa oli havaittavissa yhteinen linja. Tärkein työ ei tapahdu välttämättä työpaikalla eikä työaikana, eikä yksin rationaalisen mielen piirissä. Fysiikan Nobel-palkinnon saajan Simon van der Meerin mukaan tutkijan ajattelu toimii parhaimmillaan samanaikaisesti ”usealla tasolla” tajunnan ja alitajunnan laajassa avaruudessa. ”Eräät parhaimmista ideoistani pulpahtivat esille työpäivän jälkeen, esimerkiksi silloin kun olin juuri menossa nukkumaan eikä enää tarvinnut ajatella tiettyä kysymystä.” Hakala tiivistää: luovuus on arkuuteen taipuvainen eläin. Kun sitä ahdistetaan, se luikkii koloonsa. Luovuus tarvitsee kiireettömyyden tunteen ja vapauden. ”Ei pidä hätäillä, oli kokeneiden tutkijoiden viesti. Ajatustensa ja ideoidensa kanssa pitää tulla tutuiksi. Niiden piti antaa marinoitua ja kypsyä hiljalleen, jotta ne voivat jalostua perustelluimpina.” Huippututkijat harrastivat irtiottoa työstä, esimerkiksi matkustamalla, säännöllisellä aamuuinnilla tai taiteen parissa. Hakala on tutkinut myös huipputaiteilijoita. Kirjailija Charles Bukowski yhtyy tutkijoiden kokemukseen: ”Rauhoittumisjakso, jopa suorastaan laiskottelu, on välttämätöntä luovuudelle.” Elämme yhteiskunnassa, jota johtaa tehokkuuden tavoittelu ja kiire. Aivomme käyvät ylikierroksilla. Meillä ei ole aikaa kunnolla kohdata muita ihmisiä. Elämme täysin antiluovassa ilmapiirissä. Silti Suomi tarvitsee ennen kaikkea luovuutta noustakseen ylös lamasta. Hakala käsittelee kirjassaan myös luovuutta luovia fyysisiä tiloja. Uusissa yrityksissä eletään jo uudenlaisissa ympäristöissä. Eräs olennaisen tärkeä pohdinta puuttuu vielä tästä Hakalan kirjasta: miten yksilö ja organisaatio vapauttavat itseään kiireen normista, väärän ”tehokkuuden” kuvitelmasta, syvästä tottumuksesta? Jotkut ihmiset käyvät viikonkin mittaisilla hiljaisuuden ja mietiskelyn retriiteillä. Silti ympäröivä stressi ja kiire alkaa pian vaikuttaa, kun he palaavat. Tottumus on myös toinen luonto. On mentävä taas uudestaan retriittiin. Yksilön on haastavaa yksinään syvästi vapauttaa itseään, jos työyhteisö elää aivan toisessa hengessä. Sosiaalipsykologinen tutkimus ja kokemus kertovat, että organisaatioiden johtajat ovat avainasemassa. Omalla asenteellaan he luovat organisaation ilmapiiriä, ilman että itse välttämättä huomaavat, kuinka paljon alaiset tarkkailevat ja toistavat johtajan asenteita. Johtajien itsekasvatus kutsuu siis suorittajiaan. Luovuuteen pyrkivä työyhteisö kehittää yhdessä oikeasti tehokkaita työtapoja. Hakalan kirja nostaa elintärkeän kysymyksen. Tuula-Maria Ahonen
|
