Oodi ilolle

Suden hetki. Jokin herättää aamuyöstä, ja ajatukset kulkevat synkimpiä latujaan. Varjojen maasta vyöryy keskeneräisten töiden jono: artikkeli jonka deadline meni jo, uusi kurssi johon olisi ehdittävä paneutua, kirjat jotka pitäisi lukea, kurssipaperit joita kommentoida... Yhtään loppuun saatettua, hyvin tehtyä asiaa ei häivähdä mielessä. Henkilökohtaisetkin murheet hyökkäävät kimppuun suden hetkellä.

Tekemättömistä töistä mieli etenee yleisempiin huoliin: yliopistoja koetteleva profilointi (siis poisvalinta), tohtorien ennätyskorkea työttömyys – millaiseen todellisuuteen ohjaankaan ahkeria ja lahjakkaita väitöskirjantekijöitä – taloustaantuma ja suuret yhteiskunnalliset ratkaisut, jotka junnaavat paikallaan. Mennyttä on valtion pitkä ja kapea leipä, jota seurasi kohtuullinen eläke. Valmistaudun tekemään töitä 68-vuotiaaksi. Olisi huolehdittava fyysisestä ja henkisestä kunnosta, sillä aikamme uusliberalistisessa hengessä on niin, että ”kun yksilö parantaa itsensä, yhteiskunnallisia ongelmia ei ole” (Petri Laukka: Aate kallis ja oikea. Kaleva 13.1.2015).

Järki ei aamuyön pimeydessä sano, että päivän valossa asiat näyttävät toiselta. Järki sen sijaan sanoo, että osa asioista on aamullakin ennallaan. Joitakin huolia voin taltuttaa ajattelemalla toisin. Mikä yliopistossa tuottaa iloa? Auttaisiko se jaksamaan?

Ilonaiheita löytyy, kun nostaa katseensa ratkaisemattomien ongelmien yläpuolelle. On ilo kokea olevansa osa tiedeyhteisöä, joka rohkaisee luomaan ja kehittämään jotakin uutta. Silkkaa iloa ovat myös kohtaamiset globaalin ja ylirajaisen tiedemaailman kumppaneiden kanssa. Niissä tutkijaminät saavat uutta virtaa.

Arjen suuri ilo ovat opiskelijat. Tänä lukuvuonna olen ohjannut historianopiskelijoita tutkimuksen teillä. Ensimmäisen vuosikurssin kanssa on luettu tuoreita väitöskirjoja ja pohdittu, mikä niistä tekee tutkimusta ja miten ne puhuttelevat digiajan tiedon tarvitsijaa. Toisen ja kolmannen vuoden opiskelijoiden kanssa on heittäydytty kandintutkielmien maailmaan. Monelle se on ensimmäinen itsenäinen tutkimustyö, yhtäaikaa suppea ja mullistava. Palautteessaan eräs opiskelija piti ylevänä ajatusta, että hänestä tulee lukemalla, keskustelemalla, kirjoittamalla ja harjoittamalla tieteellistä työtä kriittinen ajattelija. Mitä vaikeampi ongelma on edessä — esimerkiksi tutkimusmetodin valinta tai merkityksellisen tutkimustehtävän keksiminen — sitä lujemmin ponnistelemme.

Opiskelijat pyrkivät yliopistoon tullakseen vedetyksi uudelle tasolle, saadakseen uppoutua johonkin innostavaan — ja työlääseen. Uurastaminen palkitsee. Opettajana seison rinta riemukaarella, kun saan todistaa syttymistä ja oppimista. ”Onneni on olla / pieni osa kokonaisuutta / anna mulle pallo / niin mä puhallan sen täyteen”, vääntelee Olavi Uusivirta runoilija Friedrich Schillerin Oodia ilolle Beethovenin 9. sinfonian tahtiin.

Elämme aikaa, jolloin kaiken arvoa pyritään mittaamaan hyödyn näkökulmasta. Yliopistojakaan ei pidetä sivistyksen kehtoina vaan tuotekehityshautomoina. Jos tällä sanastolla operoidaan, ”tuotteemme” on vaikeasti mitattava – oikeastaan mittaamattoman arvokas. Olen mielelläni mukana ”tuottamassa” globaaleja kansalaisia, joilla on välineitä vastustaa helppoja tulkintoja, tehdä monimutkaista todellisuutta ymmärrettäväksi ja hakea tuoreita ratkaisuja. Sivistys on ilo.

Seija Jalagin
ft, dosentti, historian yliopistonlehtori,
Oulun yliopiston hallituksen jäsen.

• Painetussa lehdessä sivu 16