Kirja-arviot
Vähän yli vuosi sitten arvostelin Matti Klingen muistelmien ensimmäisen osan. Päätin arvostelun virkkeeseen: Klinge on kirjoittamassa Kadonneen ajan löytämiselle jatkoa — onkin äärettömän kiintoisaa nähdä, mitä kaikkea Klinge löytää ja kohtaa, kun värikäs ja kumouksellinen 1960-luku lähtee kunnolla käyntiin. Ja kyllähän hän kohtaa kumouksia, kuten Ranskan vuoden 1968 suuren ylioppilasvallankumouksen ja Suomen pienimuotoisemman Vanhan valtauksen. Tosin ääriliikkeitä, niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin, kaihtava pluralisti ei henkilökohtaisesti osallistunut kumpaankaan ylioppilaskumoukseen. Itse asiassa Upsalasta Pariisiin ei ole niin täynnä elävän elämän tuulia ja kuvauksia kuin Kadonnutta aikaa löytämässä. Syy on varsin yksinkertainen ja luonnollinen — tässä toisessa osassa Klinge aloittaa pitkän ja työntäyteisen tutkijan uransa. Klinge esitteleekin tarkasti ja yksityiskohtaisesti teoksiaan, niiden luomista ja vastaanottoa. Etenkin monivuotinen ja Klingen väitöskirjankin sisällään pitänyt Ylioppilaskunnan historia on vahvasti fokuksessa. Toki Klinge kertoo myös 60-luvun kulttuurilehdistä, joista moniin hän kirjoittikin, etenkin Valvojasta, ja tietysti monilla sivuilla esiintyvät oman alan Historiallinen Aikakauskirja ja Ylioppilaslehti, jonka historian Klinge myös laati. Mutta eli Klinge elävääkin elämää. Lukija pääsee Klingen mukana presidentti Kekkosen 60-vuotispäiville ja kuuluisille "lastenkutsuille". ESO:n kuraattorina Klinge osallistuu ylioppilasnuorison arkeen ja juhlaan osakunnassa tai Vanhalla ja Mannerheim-museon intendenttinä vuorineuvosten ja kenraalien juhlapäivällisille. Ja tietysti Klingen 60-lukuun kuuluivat myös perheen kasvaminen, läheiset ystävyyssuhteet, Lapin vaellukset ja purjehdusretket. Mutta mainettaan ja arvoisuuttaan ansaita elämäkerta hän loi tutkimuksillaan. Ylioppilaskunnan historia toi Klingelle "myytinsärkijän" maineen. Klinge vertaa tutkijan otettaan Derridan kuuluisaan dekonstruktioon, mutta minulle Klingen metodi tuo mieleen Foucaultin arkeologian — tutkihan Foucault nimenomaan historiaa, kun taas Derrida keskittyi kieleen ja sen rakenteisiin. Lähtökohtakin Klingellä ja Foucaultilla on sama: kyseenalaistaa hegeliläinen käsitys, että historia on yhtenäinen kertomus, jolla on yksi pysyvä päämäärä. Suomen historia nähtiin pyrkimyksenä vapautua Venäjän holhouksen alta kohti itsenäisyyttä. Klinge osoitti, että näin ei ole, vaan itsenäistyvän Suomenkin historia koostuu monista eri suuntiin vievistä tarinoista. Myös Foucault puhui historian kulun "katkoksista" ja "kerrostumista". Tämä näkemys historiasta tarjosi vankan pohjan Klingen ääriliikkeitä — jotka usein käyttävät näkemystä historian teleologisesta luonteesta omien pyrkimystensä oikeuttajana — kaihtavalle moninaisuuden ja erilaisuuden kannattamiselle ja painottamiselle. Klingen kirjan sivuilta hypähtää eteen asioita, joiden usein luullaan ilmaantuneen vasta parin viimeisen vuosikymmen aikana. 60-luvulla käytiin laajaa debattia " ideologioiden lopusta". Eli siitä, että poliittisten puolueiden tavoitteet eivät enää juuri eroa toisistaan: oikeisto on hyväksynyt yleisen äänioikeuden ja valtion roolin hyvinvointivaltiona, vasemmisto taas on luopunut vallankumouksesta ja suostunut yhteistoimintaan vanhojen vihollistensa kanssa. Klingen 60-luku päättyy ja huipentuu ei kovinkaan yllättävästi, Pariisiin, jonne Klinge muutti vuonna 1970 vierailevaksi professoriksi perheineen. Yliopistolla tuntuivat vielä hullun vuoden -68 jälkimainingit ja Klingenkin opetus häiriintyi lakkojen takia. 70-lukua Upsalasta Pariisiin matkaa vain parin vuoden taipaleen verran. Eivätkä kiihkeiden taistolaisten esiinmarssi, sivistymistä putkiopintojen suuntaan vievä tutkinnonuudistus ja monet muut 70-luvun ilmiöt ehdi nousta esiin. Kuin makupaloiksi tarjotut kiistellyn vuosikymmen kaksi ensimmäistä vuotta saavatkin lukijan odottamaan mielenkiinnolla Klingen muistelmien kolmatta osaa. Pekka Wahlstedt
Ohjaus on yliopistossa jokapäiväistä työtä. Ohjaamme väitöskirjoja, graduja, harjoitustöitä ja paljon muuta. Ohjaus saattaa tuntua niin itsestään selvältä, että siihen kiinnittää huomiota vasta, kun jokin tökkii. Miksi ohjaus toisinaan sujuu, mutta aina ei? Mitä hyvä ohjaus on, ja kuinka voi kehittyä paremmaksi ohjaajaksi? Näitä kysymyksiä tarkastelee oppaassaan KT ja työnohjaaja Sanna Vehviläinen, joka on laaja-alaisesti perehtynyt ohjauksen eri muotoihin ja menetelmiin. Helppolukuinen ja tieteellisiä lähdeviittauskäytäntöjä noudattava kirja jakautuu kolmeen päälukuun. Ne vastaavat seuraaviin kysymyksiin: mitä ohjaus on, kuka ohjaa ja miten ohjataan. Ohjaus määritellään yhteistoiminnaksi, jossa tuetaan ohjattavan oppimis- ja ongelmanratkaisuprosesseja niin, että ohjattavan toimijuus vahvistuu. Tämä on kirjan kantava ajatus. Moni opettaja saattaa kokea ohjauksen yksin tehtäväksi puskemistyöksi. Tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, että ohjattava on yhteistyökumppani, jolla itsellään on vastuu etenemisestään. Toinen kirjan painavista teemoista on se, että opettaja ei ole ohjaajana yksin vaan hän on organisaationsa ja koko tiedeyhteisön jäsen. Ohjauksen toimintatapojen tulisikin rakentaa yhteisöllisyyttä ja tuoda systemaattisesti esiin akateemisen maailman eetosta. Ohjaus on usein kahdenvälistä. Vehviläinen kuitenkin perustellusti muistuttaa, että ohjaajana voi olla myös ryhmä, esimerkiksi seminaariryhmä vertaisohjaajana. Lisäksi ohjausta voi opetella vaikka toisen kanssa, jolloin puhutaan jaetusta ohjaajuudesta. Institutionaaliset ohjaussuhteet ovat väistämättä myös valtasuhteita. Tätä ei pidä kavahtaa, vaan valta-asetelma tulee tunnistaa ja esimerkiksi käsitellä ohjaajan rooli opinnäytteen arvioinnissa. Vehviläinen muistuttaa aiheellisesti, että hyvä ohjaus ei ole mystifioitava asia, joka ”joskus vaan toimii” tai jossa olisi kyse ohjaajan ja ohjattavan ”kemioista”. Jokainen voi oppia hyväksi ohjaajaksi. Ohjausta voi ajatella toimintana, jossa inhimillisyyden ja tukevan vuorovaikutuksen asioita tehdään ammattimaisesti ja joskus jopa rutiinilla. Lisäksi Vehviläinen muistuttaa, että kokenutkin ohjaaja voi – aivan sallitusti – epäonnistua ja tehdä virheitä. Ohjattavalle ohjaus on liki aina ainutkertainen ja uusi tapahtuma. Ohjaaja puolestaan on samassa tilanteessa konkarina. Jos ohjauksen tavoitteista ei ole keskusteltu, voivat monet asiat ohjauksessa mennä pieleen. Ohjattavan käsitys ohjauksesta voi nimittäin olla kovinkin toisenlainen kuin ohjaajalla. Ohjattava kenties uskoo saavansa ohjaajalta valmiit vastaukset kaikkiin häntä askarruttaviin kysymyksiin. Moni karikko voitaisiinkin välttää, jos alkuvaiheessa käytäisiin keskustelu siitä, miten ohjattava itse näkee tilanteensa ja edessä olevan ohjausprosessin. Samalla sovitaan yhdessä ohjauksen käytännöistä. Ohjausta ei ole vain yliopistossa. Vehviläinen tuo havainnollisesti esille sen, kuinka ohjauksen ala yhteiskunnassa on laajentunut. Yhtenä syynä tähän on moderni individualismi, jonka mukaan minää ja omia ratkaisuja on jatkuvasti työstettävä eräänlaisena itsetoteutuksen projektina. Kaikkiaan kirjassa on esimerkkejä muualtakin kuin yliopistosta ja opinnäytteiden ohjauksesta, ennen kaikkea työnohjauksesta. Ohjaustyön opas on käytännöllinen kirja, joka auttaa ymmärtämään ohjauksen moninaisuutta ja opastaa kohti parempaa ohjaajuutta. Suosittelen! Terhi Ainiala
Sosiologit ovat tarkastelleet yhteiskuntaa iät ja ajat järjestelmänä. August Comte piti sitä ”Suurena olentona”. Herbert Spencer käytti yhteiskunnan tarkastelussa organismianalogiaa. Emile Durkheim etsi yhteiskunnan eri toiminnan piirejä koossa pitäviä voimia. Talcott Parsons jäsensi yhteiskunnan erilaisiin funktionaalisiin osajärjestelmiin. Äskettäin Niklas Luhmann on jäsentänyt yhteiskuntaa sen järjestelmistä ja alajärjestelmistä käsin. Mutta onko relevanttia pyrkiä hahmottamaan elävää ihmistä järjestelmänä? Habermas erotti jyrkästi elämis- ja systeemimaailman. Emeritusprofessori Pauli Niemelän mukaan näin voi ja suorastaan pitää tehdä, jotta ihmisen kokonaisuus avautuisi. Nykyisen yliopistolaitoksen tulosvaatimuksiin tämän kaltaiset, paljon aikaa ja ajattelua vaativat teoreettiset perustutkimukset, soveltuvat huonosti. Ne ovat ns. riskitutkimusta, jonka arvo näkyy vasta pitkän ajan kuluttua siinä, käyttävätkö muut tutkijat löydöksiä. Mikäli kuitenkin tämän kaltaisten tutkimusten teko tyrehtyisi, ei se edistäisi ajattelun kehitystä. Niemelä konstruoi ihmisen rakenteen eli ontologian systemaattiseksi; fyysiseksi, psyykkiseksi ja sosiaaliseksi osajärjestelmäksi. Niissä kussakin on kolme ulottuvuutta ja tasoa. Ne ovat esityksen mukaan rakentuneet kehityksessä emergenttisesti siten, että evoluutio on tuottanut ajan myötä aina kokonaan uuden tason ulottuvuuksineen. Näin konstruoiden Niemelä saa ihmisen rakenteeksi, ehkä hieman mystiseltä vaikuttavan, kaavan 3³. Ihmisen ontologia siis koostuisi kolmesta osajärjestelmästä, joista kullakin on kolme ulottuvuutta ja kolme tasoa, jotka limittyvät ja toimivat kiinteästi yhdessä. Ne siis voidaan erottaa käsitteellisesti, mutta niitä ei voi erkaannuttaa toisistaan. Lisäksi ihmisellä on kutakin osajärjestelmää koskeva toimintaosajärjestelmäulottuvuutensa ja -tasonsa: 3x3. Näin ihminen hahmottuisi rakenteellisesti 27 osatekijäiseksi ja toiminnallisesti 9 osatekijäiseksi kokonaisuudeksi, yhteensä 36 osatekijäiseksi ilmiöksi. Kirjan liitteenä oleva katsaus ihmiskäsitysvirtauksiin ja niissä esitetty vieraantumisanalyysi sekä sen korjaamisidea, ovat kiinnostava lisä systemaattiseen tarkasteluun. Kirjassa esitetään lopuksi kehittyneiden ”olioiden”, eritasoisten järjestelmien, yleiseksi rakentumismalliksi tarkoitettu teoria. Tekijä on jo julkaissut tästä teoriasta keskieurooppalaiselle yleisölle tarkoitetun artikkelin Evolution of Evolution (2013). Toivoisi tekijän julkaisevan nyt tarkastelun kohteena olevan kirjan myös englannin kielellä kansainväliselle yleisölle. Juhani Laurinkari
|
