Professorit itsenäisyyttä rakentamassa

Suomen itsenäisyyden juhlavuoden kunniaksi Professoriliiton seminaari Tieteen päivillä käsitteli professoreitten merkitystä itsenäisyyden rakentamisessa. Politiikan ammattimaistuminen on vienyt siihen, että professoreita ei ole enää ministereinä ja kansanedustajina. Vaikuttavuus näkyy muulla tavoin.

Tieteen päivien ohjelmansa aluksi Professoriliitto julkisti perinteiseen tapaan Vuoden Professorin. Åbo Akademin meribiologian professori Erik Bonsdorff puhui professoreitten merkityksestä ja vertasi Suomen tilannetta mm. Ruotsiin. Siellä on kuninkaalla ollut jo vuosien ajan henkilökohtainen tiedeneuvonantaja, ja tämä henkilö on aina professori. Lisäksi hallituksella, eri ministeriöillä ja eduskunnalla on tieteellisiä neuvonantajia, ja yksittäiset yliopistot panostavat organisoidusti tieteelliseen neuvonantoon. Suomessa tiedeneuvonantajia ei ole.

— Minusta on itsestään selvää asia, että Suomen professorit osallistuvat aktiivisesti yhteiskuntakeskusteluun, ei vaan silloin kun pyydetään, vaan nimenomaan silloin kun ei erikseen pyydetä.

— Eli herätys, Suomi — kuuntele professoreitasi! Me olemme ainutlaatuinen resurssi, meillä on valtava osaamisvarasto, asioiden tuntemus. Me emme aina ole keskenämme samaa mieltä – jos olisimme, tiede ei kehittyisi. Mutta kun tiede ottaa suuriakin harppauksia eteenpäin, ja uudet tiedot voisivat olla meille eduksi, minusta yhteiskunnalla on velvollisuus ainakin kuunnella, Bonsdorff vakuutti. (Ks. myös juttu.)

Professorit pääministereinä ja puoluejohtajina

Professori emeritus Seikko Eskola puhui professorien roolista Suomen vaiheissa. Hän on kirjoittanut asiasta artikkelin Professorimatrikkeliin. (Se löytyy Professoriliiton verkkosivuilta Professorit -> Historia.)

Eskolan mukaan ensimmäisen kiven Suomen rakennukseen jalusti Helsingin yliopiston suomen kielen ja kirjallisuuden professori E. N. Setälä. Senaattia vuonna 1917 johtanut Setälä oli saanut 8.11.1917 Pietarista tiedon siellä tehdystä vallankaappauksesta. Hän soitti välittömästi eduskunnan puhemiehelle ja ilmoitti, että Suomen on heti irtauduttava Venäjästä. Itsenäistymisvaihetta tutkineen professori Martti Häikiön mukaan tämä päivämäärä on Suomen todellinen itsenäistymispäivä.

Itsenäisyysjulkistuksen antaneen hallituksen, senaatin, 11 jäsenestä kolme oli professoreita. Syksyllä 1918 pääministeriksi nousi teologian professori Lauri Ingman. Neljässä sitä seuranneista viidestä hallituksesta pääministerinä oli professori.

Niin sanotun ensimmäisen tasavallan 1918-1944 aikana maassa oli kaikkiaan 22 ministeristöä. Näissä hallituksissa kymmenessä oli professori pääministerinä. Eskolan mukaan vaikutusvaltaisimmat olivat Ingmanin lisäksi metsätieteen professori ja kolmen hallituksen pääministeri A. K. Cajander sekä Rooman kirjallisuuden professori, myöhempi rehtori ja kansleri Edwin Linkomies.

— Muistan filosofian professorin Oiva Ketosen joskus vähän liioitellen todenneen syyn siihen, miksi Helsingin yliopiston professorit aikoinaan vastustivat ajatusta yliopiston siirrosta Meilahteen. Sieltä kun olisi ollut pitkä matka valtioneuvostoon.

Toisen maailmansodan jälkeen useita professoreita toimi puolueiden puheenjohtajina: mm. kansantaloustieteen professori V.J. Sukselainen (maalaisliitto), valtio-opin professori Jan-Magnus Jansson (RKP), liiketaloustieteen professori Esa Kaitila (Suomen Kansanpuolue) ja kirkkohistorian professori Mikko Juva (Lib.).

1980-luvulla vielä kaksi professoria piti ministerinsalkkua: lastenpsykiatrian apulaisprofessori Vappu Taipale oli sosiaali- ja terveysministerinä ja teologian professori Gustav Björkstrand kulttuuriministerinä. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana ei ole nähty professoria ministerinä.

— On mielenkiintoista, että professorien suuruusaika hallituksissa ja eduskunnassa sattui vuosiin, jolloin heidän lukumääränsä oli vain pieni osa nykyisestä.

— Mutta ei professorien vaikutusvalta politiikkaan silti ole mennyt. Ainakin ulkopuolelta katsoen näyttää siltä, että perustuslakivaliokunnan kannan sanelevat siellä asiantuntijoina kuultavat juristiprofessorit.

Seikko Eskolan mukaan politiikan ammattimaistuminen on vienyt siihen, että ei voi toimia enää yhtä aikaa politiikan kärkitehtävissä ja yliopistossa.

Politiikkaan osallistuminen voi olla myös riski

Seuraavat kolme puhujaa pohtivat puheenvuoroissaan sitä, onko Eskolan kuvaamaan tilanteeseen syynä professorien vai yhteiskunnan muutokset. Professori Timo Aarrevaara on tutkinut akateemisia professioita.

— 1940-luvulla opinto-oppaissa annettiin professorien kotiosoitteet ja puhelinnumerot. Näin siksi, että tenttejä pidettiin tilanpuutteen vuoksi kotona, jossa sijaitsivat usein myös keskeiset työvälineet kuten kirjat.

— 2010-luvulla talous ohjaa toimintaa, ja kotivastaanotot ovat muuntuneet sähköpostin ja verkon ohjaamaksi tutkimus- ja opetustyöksi, joka toteutuu osaksi iltatyönä kotona. Siihen ei helposti mahdu politiikassa vaikuttamista istumalla lautakuntien ja valtuustojen kokouksissa.

Lapin yliopistossa hallinto-oikeuden professorina toimiva Aarrevaara kertoi vuonna 2007 toteutetusta 18 maan Muuttava akateeminen professio -tutkimuksesta ja vuonna 2011 tehdystä kahdeksan eurooppalaisen maan EUROAC-tutkimuksesta. Ne toivat esille ristiriidan professorin työn ja poliittisen osallistumisen välillä.

Vuonna 2015 toteutettu FINNUT-PERFECT -tutkimus toi esille, että tieteenalaan, instituutioon ja professioon kohdistuvien odotusten rikkominen on professorille myös riski motivaation, sitoutumisen ja työn tuottavuuden kannalta.

Aarrevaara erotti kolme muutosvaihetta, jotka ovat vähentäneet professoreitten halukkuutta osallistua politiikkaan. 1970- ja 1980-luvuilla yliopistot olivat valtion suorassa ohjauksessa, ja niiden rakenteista ja taloudesta päätettiin varsin tiukasti ministeriön ja eduskunnan päätöksillä.

— Yliopistoilla oli tuohon aikaan intressi kannustaa professoreitaan asettumaan ehdolle vaaleissa tai sitä ei ainakaan pidetty mitenkään pahana asiana. Kun suora ohjaus muuttui vahvemmaksi autonomiaksi vuoden 1997 yliopistolain myötä, tämä intressi alkoi hälvetä.

Toinen professoreita politiikasta vienyt aalto ajoittui 1990-luvun loppuun, jolloin 1997 lakiuudistuksessa professorien virkaan nimittäminen siirrettiin tasavallan presidentiltä yliopistoille. Kolmas vaihe on toteutunut 2010 voimaan astuneen yliopistolain jälkeen. Professorien palvelussuhteen laji muuttui virkasuhteesta työsuhteeksi.

— Ennen professorin tie virkamiehenä oli pitkä ja kapea, mutta virkamiesasema, yhteys valtioon ja sen ylimpään poliittiseen johtoon mahdollisti liikkumisen yliopiston ja politiikan välillä. Nyt vakinaistamispolku (tenure track) on lyhyt ja kapea eikä ammatillinen kehittyminen anna tilaa politiikassa vaikuttamiselle. Yhteiskunnallinen vuorovaikutus ei meritoi samalla tavoin kuin tieteelliset ansiot.

Aarrevaaran mielestä ei kannata kuitenkaan olla huolissaan siitä, että professorit osallistuvat aiempaa vähemmän politiikkaan.

— Professorien roolia poliittisissa tehtävissä ei rajoita tahdon puute vaikuttaa yhteiskuntaan vaan työn luonne ja määrä. Kun välineenä on yhteiskunnallinen vuorovaikutus ja työn vaikuttavuutta myös arvioidaan, antaa se professoreille hyvän syyn pysyä aidan akateemisella puolella.

Tieteentekijät mukaan ohjelmatyöhön

Kevätistuntokauden alussa eduskuntaan tuli jälleen professori, kun Pekka Puska nousi Arkadianmäelle. Hän on toiminut kansanedustajana jo aiemmin 1987—1991. Olli Rehn siirtyi Suomen Pankkiin ja hänen jälkeensä ensimmäisellä varasijalla ollut Paula Lehtomäki halusi jatkaa valtioneuvoston kansliassa valtiosihteerinä, joten tilalle tuli professori Puska.

Tätä ennen oli viiden vuoden tauko, jolloin eduskunnassa ei ollut yhtään professoria. Plastiikkakirurgian professori emerita Sirpa Asko-Seljavaara oli kokoomuksen kansanedustajana kaudella 2003— 2011.

— Kansanedustajan työ on hyvin kiinnostavaa. Kannattaa enemmin valita iso puolue kuin pieni. Ja kannattaa mennä valokuvissa ministerin viereen, niin pääsee paremmin esille, Asko-Seljavaara kertoi vinkkejä.

Eduskunnassa hän toimi sosiaali- ja terveysvaliokunnan sekä eduskunnan naisverkoston puheenjohtajana. Hän perusti myös yliopistoryhmän.

— Luulimme, että yliopistolaista tuli hyvä, mutta tuliko siitä kuitenkaan, hän muisteli ja toivoi, että poliitikot ymmärtäisivät nykyistä paremmin tutkimuksen tärkeyden.

Helsingin kaupunginvaltuustossa toimiva Asko- Seljavaara inspiroi yliopistolaisia mukaan politiikkaan.

— Siellä on kunnallisvaalien listoilla vielä tilaa, sinne vaan.

Asko-Seljavaara toivoi lisää tieteentekijöitä osallistumaan puolueiden ohjelmatyöhön. Nyt niiden ohjelmissa ei juurikaan näy opetus ja tutkimus.

Politiikan ja tieteentekemisen erilaiset syklit

Lopuksi professorien roolin ja yhteiskunnan muutosta arvioi opetus- ja kulttuuriministeriön kansliapäällikkö Anita Lehikoinen.

Hän piti luonnollisena, että itsenäisyyden alkuaikoina johtopaikoille nostetaan sellaisia henkilöitä, jotka pystyvät toimimaan, kun aika muuttuu. Näin kävi myös Virossa, jonka itsenäistyessä professoreita ja tieteentekijöitä oli politiikan näkyvillä paikoilla.

— Ei kerro professoreitten arvostuksesta, että heitä ei ole enää politiikassa. Politiikka on ammattimaistunut.

Vaalikampanjat ovat nykyään hyvin kalliita ja ehdokkaita kuluttavia. Viihteellinen puoli on vallannut sijaa asiaosaamiselta.

Lisäksi politiikalla ja tieteentekemisellä on erilaiset syklit. Mutta osallistumiselle ja yhteiskunnalliselle vuorovaikutukselle voidaan löytää erilaisia foorumeita. Lehikoinen muistutti, että on muitakin vaikuttamisen paikkoja kuin eduskunta.

Hän katsoi, että yksittäisiä tiedeneuvonantajia ei tarvita vaan laajempia vuorovaikutuksen foorumeita. Strategisen tutkimuksen neuvosto ja valtioneuvoston kanslian koordinoima selvitys ja tutkimustoiminta ovat tällaisia.

Kansliapäällikkö yhtyi Asko-Seljavaaran huoleen siitä, että puolueiden ohjelmatyö ei ole sellaisessa kunnossa kuin sen pitäisi olla. Monella puolueella ei ole tiedepoliittista ohjelmaa.

— Kansakunnan visioksi itsenäisyyden 100-vuotisjuhlavuonna ei riitä se, että julkinen talous tulee saada tasapainoon, Lehikoinen korosti.

---