Kirja-arviot

Millaista on jäädä eläkkeelle niinkin merkittävästä asemasta kuin professorin virasta? Entä miten akateemisen sivistyksen huippu kokee vanhuuden? Ja onko oppineisuudesta apua asioista pelottavimman ja tuntemattomimman, kuoleman, kohtaamisessa?

Näihin kaikkiin ja moniin muihinkin vanhuuteen ja vanhenemiseen liittyviin kysymyksiin voi etsiä ja löytää vastauksia, ainakin osittaisia, yli 80-vuoden rajapyykin ylittäneen Antti Eskolan koruttomasti ja ytimekkäästi nimetystä teoksesta.

Eskola kertoo omasta vanhenemisestaan, mutta sosiologina tarkastelee myös vanhuuden yhteiskunnallisia ulottuvuuksia, kuten vanhusten heikentyvää asemaa taloudellisuutta, nuorekkuutta ja tehokkuutta palvovassa markkinayhteiskunnassa. Eskola myös pohtii vanhenemista ja sen ahdistavaa päätepistettä uskonnolliselta ja filosofiselta kantilta.

Vanhuudessa on kaikkien vaivojen, kipujen ja muiden rajoitteiden lisäksi myös hyviä puolia. Jo 30-vuotiaana professuurin saanut Eskola toteaa, että on jo antanut kaiken mitä pystyi antamaan, ja hän jäikin eläkkeelle heti kun se oli mahdollista, 63-vuotiaana. Myöskin paisuva hallinto ja byrokratia kafkamaisine piirteineen, mikä on nykyään vain lisääntynyt, ei houkutellut pysymään yliopistossa.

Kiintoisaa on, että myös kansainvälistymisen myötä tieteen hallitsevaksi kieleksi noussut englanti vaikutti asiaan. Nyt eläkkeellä Eskola saa kirjoittaa omalla rakkaalla äidinkielellään, mistä kertovat viime vuosina ilmestyneet uskontoa pohtivat teokset, joihin – jo aiheensa puolesta – Vanhuuskirjakin liittyy ja jatkaa.

Uskonnollisia ja filosofisia kysymyksiä pohditaan Vanhuudessa eritoten lähestyvän kuoleman kannalta. Totesihan jo Sokrates ja Martin Heidegger, että kuolema on kaiken filosofian alku ja loppu.

Eskola toteaakin yllättäen ja epäajanmukaisesti, että tavoiteltu – ja nykyään joidenkin mukaan tulevaisuudessa saavutettavissa oleva – kuolemattomuus ei välttämättä ole toivottava asia: ikuinen elämä kävisi ajan myötä kyllästyttäväksi. Toisaalta kun ymmärtää, että elinaikaa on vähän, sen käyttöä harkitsee tarkoin ja laatu paranee.

Eskola kertoo esimerkin tieteestä, jossa laadun paraneminen ja tuotteliaisuus kasvoivat räjähdysmäisesti, kun tutkija uskoi kuolevansa jo seuraavana päivänä. Matemaatikko Galois joutui vuonna 1832 haastetuksi kaksintaisteluun, jonka uskoi häviävänsä. Hän kirjoitti nopeasti viimeisen yönsä tärkeimmät ideansa muistiin – ja niiden kehittäminen antoi tuleville matemaatikko sukupolville satojen vuosien ajaksi.

Kirjassa on myös esimerkki Vasili Suksin novellista, jossa kuolemaa tekevä vanha kirurgi kutsui ylioppilaita vuoteensa äärelle tekemään muistiinpanoja elintoimintojensa pysähtymisestä, jotka kuoleva kertoo kunnes kuolee. Esimerkki kertoo tieteelle täydellisesti elämänsä omistamisesta.

Monet tunnetut ihmiset havittelevat kuolemattomuutta myös jättämillään jäljillä, joista joku kutoo ja kirjoittaa elämäkerran.

Eskola ei kuulu heihin, ja paljastaa että hän on alkanut hävittää päiväkirjojaan, kalentereitaan ja muita henkilökohtaisia dokumenttejaan. Toisaalta Eskolan uskonnolliset teokset ja tämä Vanhuus kertovat paljon kirjoittajansa henkilökohtaisesta elämästä ja kokemuksista, siinä missä tieteelliset tutkimukset professorin tulkinnoista ympäristöstään.

Pekka Wahlstedt

---

Yksinäisyys ei ole yksilön ominaisuus vaan yhteiskunnallinen ilmiö, joka aiheuttaa hyvinvointi- ja terveysvajeita; näitä seikkoja ei ole päätöksenteossa otettu riittävästi huomioon. Yksinäisyyteen puuttuminen on poliittisesti mahdollista, muistuttaa teoksen toimittaja ja monen sen artikkelin toinen laatija Juho Saari.

Kirjoittajakunnassa on muun muassa sosiaali- ja terveyspolitiikan professori, kansanterveystieteen professori, psykiatrian professori, sosiologi, kaupunkiteologi, Tilastokeskuksen yliaktuaari, muusikko, kasvatuspsykologi ja sosiaalipsykologi.

Yksinäisyyttä kohdataan lapsuus- ja kouluvuosina, aikuisuuden kynnyksellä, työelämässä ja sen päätyttyä, mutta myös parisuhteessa sekä tietenkin sen ulkopuolella eläen. Kyselyssä yksinäisyyden sanoiksi osoittautuivat kohteettomista tunteista erityisesti ahdistus, pelko ja suru, sekä toisiin kohdistuvista tunteista ulkopuolisuus ja merkityksettömyys.

Kun varsinkin ikääntyneillä yksinäisyys on suurin turvattomuutta luova tekijä, ei auta, jos vastuu yksinäisyydestä sysätään läheisille. On korkeaan ikään ehtineitä, joilla ei ole läheisiä: ystävät ovat kuolleet ja sukulaiset etääntyneet. Kirja esitteleekin järjestöjen roolia yksinäisyyden torjumisessa. Mutta onko suomalainen elämäntapa yksinäisyyttä tuottavaa, siihen teos ei oikein vastaa.

Kirjallisuus ja taide ovat tunnetusti kuvanneet paljon yksinäisyyttä. Ilahduttavaa, että tekijät ovat halunneet lähestyä aihetta peräti kolmessa teoksensa luvussa. Näkökulmia asiaan luodaan iskelmälyriikan, romaanien ja kuvataiteen kautta.

Kuvataiteesta on löytynyt monta kiinnostavaa tapausta, ja teoksen lukija kuvia katsoessaan voi keksiä mielessään lisää. Kirjassa käsitellään muun muassa Hannes Heikuran (1958–2015) ja Ida Pimenoffin (1977–) valokuvataidetta, joissa yksinäisyys esiintyy niin usein, että siitä tulee heidän taiteensa teema.

Iskelmälyriikka on pyritty teoksessa erottamaan rockista. Suomen myydyimmät iskelmälevyt Jari Sillanpää (1996) ja Kirkan Surun pyyhit silmistäin (1988) sekä rockia edustava Dingon Kerjäläisten valtakunta (1985) toistavat yksinäisyyden tuttuja ilmauksia.

Kirjoittajat tarkastelevat yksinäisyyden tunteita iskelmälyriikassa: kärjessä ovat kaipaus, toivo ja surullisuus. Yksinäisyys paikantuu erityisesti asuntoon, mutta yksinäistä toimintaa ovat varsinkin kävely (ilmeisesti asunnon ulkopuolella) ja katselu.

Romaaniaineisto on laaja. Tutkijat arvelevat, että parhaimmillaan yksinäisyysromaanit voivat näyttää aiheesta uusia puolia tutkimukselle, mikä varmasti pitää paikkansa. Toisesta oletuksesta, että yksinäisyystutkimusten ansiosta olisi tuloksena parempaa kaunokirjallisuutta, en ole yhtä vakuuttunut.

Taiderunous ei ole tutkimuksessa ollut mukana – eikä kirjoittajista yksikään edusta kirjallisuustiedettä. Kuitenkin eräässä artikkelissa todetaan, että yksinäisyysteemaisessa suomalaisessa ”runoudessa alkupiste on V. A. Koskenniemen Elegioja-kokoelman Yksin oot sinä ihminen (1917)”. Väitettä perustellaan jopa viittauksella! Viite ei edusta kirjallisuudentutkimusta – ja tuskinpa kukaan kirjallisuudentutkija mitään niin päätöntä väittäisikään. Ensinnäkin Koskenniemellä itsellään on yksinäisyyskuvauksia jo ennen. Ja suomalaisessa taidelyriikassa on yksinäisyysrunoilijoita ollut paljon aiemmin: Eino Leinon ohella mainittakoon vain jo edellisellä vuosisadalla vaikuttanut Kaarlo Kramsu (1855–1895), jota synkempää yksinäisyysteemaista runoutta tuskin on Suomessa kirjoitettu.

Esko Karppanen

---