Pääkirjoitus

Sisältö edellä visiotyöhön

Opetus- ja kulttuuriministeriön viime vuonna käynnistämä visiotyö etenee tänä vuonna vision toteuttamista pohtiviin työryhmiin. Kokoavana päämääränä on nostaa julkisen ja yksityisen TKI-rahoituksen osuus neljään prosenttiin bruttokansantuotteesta ja antaa nuorista ikäluokista yli puolelle korkeakoulututkinto. Työryhmien tavoitteena on laatia muutoksen tiekartta.

Numeroina ilmaistut tavoitteet tuskin herättävät tiedeyhteisössä suurta vastarintaa. Päinvastoin, ne kertovat koulutuksen ja tutkimuksen arvostuksesta. Tällä hetkellä kitkaa tiede- ja korkeakoulupolitiikan ylätason ja käytännön toteuttajien välillä aiheuttavat enemmänkin muutoksen tavat.

Keinot eivät ole parhaimmillaan silloin, kun joudutaan kyselemään laillisuuden perään. Esimerkiksi Itä-Suomen yliopisto sai viime syksynä oikeusasiamiehen moitteet tietotekniikan opetuksen järjestämisestä tavalla, jota senhetkinen lainsäädäntö ei sallinut. Laajempaa keskustelua herättivät eduskunnan perustuslakivaliokunnan niin sanotun Tampere3- lainsäädännön yhteydessä havaitsemat perustuslailliset ongelmat.

Kiirehtimisessä ei ole kyse vain reippaasta etunojan ottamisesta. ”Perustuslaillinen ongelma” on usein kiertoilmaus sille, että joku taho on ottamassa sille kuulumatonta valtaa, tai että jonkun oikeudet ovat vaarassa tulla loukatuiksi.

Nykyinen laki ei aina osoita paikkaa kiistojen ratkaisulle. Yliopiston hallitus esimerkiksi päättää johtosäännöstä, mutta mitä tehdään, jos joku epäilee johtosääntöä yliopistolain tai jopa perustuslain vastaiseksi? Tälle ei ole käytännössä toimivaa ratkaisumallia.

Onneksi keskeisiä periaatteita on myös kirkastettu. Perustuslakivaliokunta ja vastikään emeritusprofessori Tarmo Miettinen Professoriliiton julkaisemassa lausunnossaan ovat todenneet, kuinka yliopistojen itsehallinto edelleen on yliopistoyhteisön jäsenten todellista itsehallintoa. Jos tätä ei ymmärretä, kompastutaan samoihin esteisiin yhä uudelleen.

Järjestelmän uudistajillakaan ei ole siihen todellista tarvetta. Yliopistolaiset ovat moneen kertaan ja usealla eri paikkakunnalla osoittaneet muutoskykynsä. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen yhteistyötä on viety jo pitkälle, puhumattakaan yliopistojen sisäisestä muutoksesta. Organisaatiomuutos ei kuitenkaan voi olla korkeakoulujen päätehtävä eikä edes toiseksi tärkein tehtävä.

Silti esimerkiksi yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjaosta pitäisi käydä ennakkoluulotonta, yksityiskohtiinkin menevää keskustelua. Korkeakoulutuksen kentälle mahtuu monia erilaisia tarpeita ja suhteita työelämään ja alueisiin, ja ammattikorkeakoulujen ohella myös yliopistot valmistavat opiskelijoita ennen muuta työelämään.

Yliopistoja ei ole helppo johtaa korkean tason visioiden avulla, eikä vain sen takia, että yliopistolaiset on koulutettu kriittisiksi ylätason visioille. Tutkimuksen ja koulutuksen tavoitteet ja vaikutukset ovat liian moninaiset pelkistyäkseen yhteen näkemykseen.

Visioista riippumatta voittajia ovat lopulta ne, jotka houkuttelevat idearikkaita ihmisiä luokseen ja huolehtivat työntekijöistään pitkäjänteisesti. Yliopistoissa ei vetoa niinkään se, mitä ne organisaatioina ovat, vaan se, mitä varten ne toimivat. Ajatus ihmisistä ja yhteisöistä, jotka tosissaan pyrkivät tekemään maailmasta paremman paikan, on aina ollut kutsuva. Konkreettisia näytteitä tästä pyrkimyksestä antavat opetus ja tutkimus. Harvoille tällainen yhteisö voi olla väylä tieteelliseen maineeseen ja kunniaan, mutta heitä paljon useammille itsensä ja maailman kehittämiseen tiedon avulla.

Rovaniemellä 18.1.2018

---