Kaikkien korkeakoulu ei synny ilman resursseja

Korkeakoulujen esteettömyydestä on puhuttu Suomessa jo 1970-luvulta lähtien. Hankkeita on ollut useampia, mutta aikaa ja rahoitusta ei tunnu olevan saavutettavuuden riittävään edistämiseen.

Yhdenvertaisuuslaki (325/2014) velvoittaa koulutuksen järjestäjiä edistämään toiminnassaan yhdenvertaisuutta. Yhdenvertaiset mahdollisuudet kouluttautumiseen toteutuvat silloin, kun opetuksessa huomioidaan opiskelijoiden moninaisuus ja opiskelusta tehdään moninaiselle joukolle saavutettavaa. Jauhola ja Vehviläinen (2015, 25) puhuvat pedagogisesta esteettömyydestä kuvatessaan opetusta, jossa jokaisella on mahdollisuus ”opiskella yksilöllisten kykyjen mukaisesti”.

Korkeakoulujen saavutettavuuden edistämisessä ja kehittämisessä erilaisilla hankkeilla on ollut keskeinen rooli (Lehto ym. 2019, 6‒8). Tuorein näistä hankkeista on vuosina 2017‒2019 toteutettu Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama OHO!-hanke. Hanketyöskentelyn keskiössä oli korkeakouluopiskelijoiden opiskelukykyyn, hyvinvointiin ja osallisuuteen liittyvät kysymykset. Hankkeessa myös kartoitettiin korkeakoulujen opiskelijoiden, opettajien ja korkeimman johdon (rehtorit, vararehtori) käsityksiä korkeakoulujen saavutettavuuden nykytilasta. Kartoitus toteutettiin kyselytutkimuksena vuoden 2018 aikana.

Asenne on kunnossa, mutta aika ja rahat eivät riitä

Korkeakouluopettajille kohdistetussa kyselyosiossa pyydettiin arvioimaan sitä, miten tärkeäksi opettajat kokevat saavutettavuutta koskevat kysymykset. Annettuja vastauksia oli mahdollista perustella ja kommentoida myös avokenttävastauksen muodossa. Tulokset osoittivat, että lähes 90% korkeakouluopettajista pitää saavutettavuuteen liittyviä kysymyksiä tärkeinä tai melko tärkeinä (Lehto ym. 2019, 111‒112).

Korkeakouluopettajille kohdistetun kyselyosion avovastauksissa korostuu kuitenkin korkeakoulujen resurssipula:

”Keskustelu on tarpeellista mutta työaika ei siihen riitä. Kaikki "perustehtävään" liittyvä tuntuu nyt häviävän tiimimallien synnyttämisen ja hanketyön paineiden alle. Opetukseen panostaminen tuntuu olevan tällä hetkellä toissijaista.”

”Strategiassa on kaikenlaista, mutta jollei sen toteuttamiseen saada resursseja ja sitouteta ihmisiä, ne jäävät sananhelinäksi. Opetushenkilökunnan kouluttamiseen ja tiedottamiseen voisi panostaa paljon enemmän, sillä suurin osa opettaa vain osa-aikaisesti eikä ehdi itse perehtyä asioihin. Vaihtuvuus on myös suurta, ja ulkopuolisia luennoitsijoita käytetään paljon.”

”Hyvin tärkeitä asioita. Missä vuosityöaika suunnitelmassa olisi osattu jättää näille asioille tilaa?”

”Strategia, tavoitteet, esimiehet, ylin johto ja prosessikuvaukset eivät auta lainkaan. Koen että kyseessä on resurssipula ja se ei ihanteilla ja kirjauksilla muutu muuksi.”

Opettajien antamien vastausten perusteella saavutettavuuden toteutuminen pedagogisen esteettömyyden hengessä ei ole tällä hetkellä realistinen tavoite korkeakouluissa. Vastauksissa korostuu erityisesti ajallisten resurssien riittämättömyys. Lisäksi avovastauksissa nousee esiin opetushenkilöstön vaihtuvuuteen liittyvät ongelmat sekä esteettömyyttä ja saavutettavuutta koskevan koulutuksen puute.

Korkeakoulujen ylimmän johdon vastaukset ovat hyvin saman suuntaisia opettajien vastausten kanssa. Kaikista kyselyyn vastanneista rehtoreista ja vararehtoreista vain alle 9 % arvioi, että heidän korkeakoulunsa budjetissa on varattu riittävästi resursseja saavutettavuuden edistämiseen (Lehto ym. 2019, 140). Johdon avovastauksissa korostuu erityisesti korkeakoulujen rahoitukseen liittyvät ongelmat, jotka vaikeuttavat myös saavutettavuuteen budjetoimista:

”Yliopistojen tulospohjainen rahoitusmalli ei kannusta eikä anna riittävästi mahdollisuuksia tällaisten yksittäisten asioiden edistämiseen” (Lehto ym. 2019, 141).

Resurssien riittämättömyyttä korostavat äänenpainot eivät tule yllätyksenä. Ongelma on tunnistettu myös aikaisemmissa korkeakoulujen saavutettavuutta koskevissa raporteissa (Laaksonen 2005, 33‒36; Penttilä 2012, 17). On tärkeää ymmärtää ja hyväksyä se tosiasia, että yhdenvertaisuustyön tavoitteet on asetettava sen käytössä olevien resurssien mukaisesti. Mikäli yhdenvertaisuutta halutaan edistää määrätietoisesti, on korkeakoulujen resursseja ohjattava täsmällisemmin juuri saavutettavuuden ja esteettömyyden kehittämiseen.

Saavutettavuuskriteeristö tulevien käytäntöjen yhdenmukaistajana

Suomessa on keskusteltu korkeakoulujen esteettömyydestä jo 1970-luvulta lähtien ja ensimmäinen hanke (ESOK) aiheen tiimoilta käynnistettiin vuonna 2006 (Lehto ym. 2019, 6‒7). Hankkeiden valtava työpanos ja työn hedelmät uhkaavat kuitenkin valua hukkaan ellei saavutettavuutta ja esteettömyyttä koskevan työn jatkuvuutta korkeakouluissa turvata. Käytännössä tämä työn jatkuvuuden turvaaminen tarkoittaa hankkeissa tuotetun tiedon ja osaamisen entistä tehokkaampaa jalkauttamista korkeakoulujen käytäntöihin.

Katsaus yliopistojen verkkosivuille paljastaa hyvin konkreettisella tavalla sen, miten kunnianhimoisesti tai kunnianhimottomasti lain edellyttämään yhdenvertaisuuden edistämiseen on ryhdytty. Joidenkin yliopistojen verkkosivuilta löytyy saavutettavasta ja esteettömästä opiskelusta tietoa helposti ja runsaasti. Vastaavasti on myös sellaisia korkeakouluja, joiden osalta tietoa saavutettavasta ja esteettömästä opiskelusta ei löydy lainkaan tai tiedon löytäminen on hyvin hankalaa. Näin ollen korkeakoulukohtaiset erot ovat huomattavan suuria.

Korkeakoulukohtaisten erojen tasoittamiseksi OHO!-hankkeessa tuotettiin korkeakoulujen käyttöön saavutettavuuskriteeristö, joka tarjoaa korkeakouluille mahdollisuuden yhdenmukaistaa opiskelun saavutettavuutta ja esteettömyyttä tukevia ja edesauttavia käytäntöjä. Kriteeristön myötä voidaan lisätä korkeakoulujen ymmärrystä siitä, mistä kaikesta saavutettavuudessa, yhdenvertaisuudessa ja opiskelijoiden moninaisuudessa on kysymys. Lisäksi kriteeristö tarjoaa konkreettisen työkalun, jolla yhdenvertaisuuden toteutumista voidaan arvioida yhdenvertaisuuslain edellyttämällä tavalla nyt ja tulevaisuudessa.

---