Keskustelua

Avoimen julkaisemisen houkuttelevuutta voidaan edistää eri tavoin, mutta tekijänoikeuksien luovutuksesta ja käytöstä tutkijan tulee päättää myös jatkossa, kirjoittaa professori emeritus Niklas Bruun.

Avoimeen tieteeseen ja tutkimukseen – mutta miten?

Kehittämispäällikkö Henriikka Mustajoki kirjoittaa Acatiimissa 7/2019 siitä, miten tiedeyhteisön toimesta yhdessä edistetään tutkimuksen avoimuutta ja miten tiedeyhteisö ja eri organisaatiot sitoutumalla yhteiseen julistukseen ja tavoiteasetteluun voivat tukea ”pysyvää muutosta kohti avoimuutta”.

Mustajoen artikkelin perusteella lukija jäi kiinnostuksella odottamaan sittemmin loppusyksyllä julkaistua linjausta ”Tutkimusyhteisön kansallinen linjaus ja toimenpideohjelma 2020—2025: Tutkimusjulkaisujen avoin saatavuus”¹. Siinä päämääräksi on asetettu, että kaikki uudet tutkimusjulkaisut ovat välittömästi avoimesti satavilla. Lisäksi siinä määritellään neljä tärkeätä lehti- ja konferenssiartikkeleiden avoimen saatavuuden periaatetta, joiden toteutumista pyritään varmistamaan lähivuosina.

Periaate 1 lähtee siitä, että tutkimusjulkaisujen saatavuuden kokonaiskustannukset pysyvät korkeintaan nykyistä vastaavalla tasolla avoimeen saatavuuteen siirryttäessä. Periaate 2 edellyttää, että kaikilla tutkijoilla on tasavertainen mahdollisuus julkaista tutkimuksensa avoimesti riippumatta tutkimusalasta, rahoituspohjasta tai uravaiheesta. Kolmas ja neljäs periaate koskevat julkaisujen ja tutkimuksen arviointia ja lähtevät siitä, että muun muassa tutkimusjulkaisun laatu ja avoimuus otetaan erityisesti huomioon tässä yhteydessä. Lisäksi linjauksissa määritellään hyvin kunnianhimoisia tavoitteita muun muassa siitä, että vuonna 2022 kaikki uudet tieteelliset artikkeli- ja konferenssijulkaisut ovat välittömästi avoimesti saatavilla ja että tieteellisten julkaisujen ja julkaisukanavien hinnat ovat läpinäkyviä ja julkisia.

Kansallisen linjauksen periaatteet ovat sinänsä kannatettavia. On selvää, että uudessa digitaalisessa ympäristössä ollaan siirtymässä tieteellisten julkaisujen avoimeen saatavuuteen ja on hyvä, että vihdoin on ryhdytty kokonaisvaltaisesti edistämään asiaa.

Siirtyminen perinteisestä julkaisumallista avoimeen julkaisutoimintaan on kuitenkin monimutkaisempaa kuin mitä linjaus- ja toimenpideohjelmassa annetaan ymmärtää. Sen johdantokappaleessa ”Riskit ja uhat” on lyhyesti todettu, että on olemassa riski, että ”siirtymävaiheessa” kustannukset kasvavat ja tutkijoiden julkaisumahdollisuudet kapenevat. Varsinaisessa periaate- ja tavoiteosassa ei kuitenkaan esitetä, miten tällaiset riskit eliminoidaan.

Avoimessa julkaisutoiminnassa on viime kädessä kysymys siitä, että tieteellisen julkaisutoiminnan rahoitusmalli muuttuu. Karkeasti kuvattuna perinteinen rahoitusmalli on lähtenyt siitä, että tieteellisen julkaisun tekijä saa vapaasti laadulliset vaatimukset täyttävän teoksen julkaistuksi, mutta tieteellisen julkaisun käyttäjät (kirjastot, tutkimuslaitokset ja -organisaatiot ym) maksavat käytöstä tai saatavuudesta. Uudessa avoimen julkaisun rahoitusmallissa tekijöiltä tai heidän taustaorganisaatioiltaan kerätään ”pääsymaksuja” siitä, että tutkijoiden artikkelit arvioidaan ja julkaistaan, julkaisemisen jälkeen artikkelit ovat vapaasti saatavissa verkossa.

Suuret kansainväliset tiedekustantajat ovat vähitellen omaksumassa avoimia julkaisutoiminnan muotoja, mutta ne pitävät toisaalta monella alalla myös tiukasti kiinni perinteiseen julkaisutoimintaan ja sen sopimusrakenteisiin liittyvistä taloudellisista eduistaan.

Siirtyminen kohti avointa julkaisutoimintaa sisältää näin ollen törmäyksiä ”käyttäjien” ja kustantajien välillä. Yksittäinen tutkija jää helposti tässä sijaiskärsijäksi, kun hänelle asetetaan odotuksia, jopa velvoitteita, avoimeen julkaisemiseen samaan aikaan kun tutkimusorganisaatiot eivät pysty maksamaan ”pääsymaksuja” ja tutkija saattaa kokea, että häneltä evätään pääsy alan johtaviin julkaisuihin. Siirtymävaiheessa kohti avointa julkaisutoimintaa saatetaan sen vuoksi tarvita kompromisseja ja eri alojen erityistilanteita huomioivaa joustavuutta.

Linjaus- ja toimenpideohjelmassa tiedostetaan tutkijan asemaan liittyviä ongelmia, mutta esitetään hyvin vähän ratkaisuja niihin. Ohjelmassa sitoudutaan hienoon periaatteeseen, jonka mukaan kaikilla tutkijoilla tulee olla tasavertainen mahdollisuus julkaista tutkimuksensa avoimesti riippumatta tutkimusalasta, rahoituspohjasta tai uravaiheesta. Kuitenkin ainoaksi keinoksi tämän periaatteen toteuttamiseksi tarjotaan tilannekartoituksia ja seurantaa. Sama koskee pitkälti avoimuuden huomioonottamista erilaisissa arvioinneissa.

Tutkimusjulkaisujen avoimuutta ei voida toteuttaa ilman oikeudellisia puitteita ja rakenteita, joiden sisällä toimintaa kehitetään. Esimerkki tällaisesta oikeudellisesta raamiehdosta on tieteellisten julkaisujen digitaalinen rinnakkaistallentamisoikeus, jota koskevaa tekijänoikeuslain muutosta Marja-Leena Mansala ehdotti vuonna 2017 selvityksessään OKM:lle.² Mansalan ehdotus perustui kuitenkin embargo-ajan hyväksymiselle, mikä näyttää olevan ristiriidassa kansallisten linjausten kanssa, koska niissä yksiselitteisesti lähdetään siitä, että kaikista embargoista tulisi luopua vuoteen 2022 mennessä.³

Valitettavasti linjauksissa ohitetaan pitkälti ne oikeudelliset rakenteet, joiden puitteissa avointa julkaisutoimintaa voidaan kehittää, ja myös eri toimijoiden asema ja tehtävät näissä rakenteissa.^{4 Erityisesti kiinnittyy huomio siihen, että strategisten periaatteiden joukosta näyttää puuttuvan yksittäisen tutkijan asemaa koskevia linjauksia, kuten tutkijoiden tekijänoikeuksien ja tutkimuksen vapauden kunnioittaminen. Jatkotyössä näihin olisi kiinnitettävä erityistä huomiota.}

Linjauksissa on jopa piirteitä, jotka viittaavat siihen, ettei tutkijaa oteta huomioon toimivana subjektina, vaan pikemminkin tutkimusorganisaatioiden ohjeita noudattavana toteuttajana. Niinpä linjausten tavoitteen kolme mukaan ”viimeistään vuonna 2022 kaikille uusille tutkimusjulkaisuille määritellään avoimuuden takaava cc-lisenssi turvaamaan tutkijan oikeuksia”.

cc-lisenssi turvaamaan tutkijan oikeuksia”. Lähtökohtana tulisi kuitenkin edelleen olla, että viime kädessä tutkija päättää tutkimustensa tekijänoikeuksien luovutusehdoista ja lisensseistä. On selvää, että tutkimusorganisaatiot voivat eri keinoin ja ehdoin (esimerkiksi maksamalla edellä mainittuja ”pääsymaksuja”) tehdä avoimen julkaisemisen houkuttelevaksi, mutta jos avointa julkaisemista halutaan edistää pakottamalla tutkijat luopumaan heidän kannaltaan parhaista julkaisukanavista, ollaan hakoteillä. Eri toimin voidaan edistää avoimen julkaisemisen houkuttelevuutta, mutta tekijänoikeuksien luovutuksesta ja käytöstä tutkijan tulee päättää myös jatkossa, mikä ei tietenkään estä, että tutkija sopimuksin disponoi oikeuksistaan.

Niklas Bruun
professori emeritus

---

Enemmän avoimuutta opetus- ja tutkimustehtävien täyttöön yliopistoilla

Vuoden 2010 yliopistolakiuudistuksen piti olla sen sorvaajien mukaan “Toiseksi paras asia, mikä yliopistoille on tapahtunut niiden perustamisen jälkeen”. Näin lupasi silloinen opetusministeri Henna Virkkunen (kok.) helmikuussa 2008. Sittemmin olemme nähneet, että puheissa oli ajan poliittiselle retoriikalle tunnusomaisista ylisanojen viljelyä. Yliopistojen rahoitus muuttui epävarmemmaksi ja vyönkiristämisestä tuli arkipäivää. Konkreettinen heikennys, jonka kanssa kampuksilla on kymmenen vuotta eletty, on avoimuuden väheneminen kovasti kilpailtujen opetus- ja tutkimustehtävien täytössä.

Yliopistolaki 2010 poisti virat ja toi tilalle työsuhteet, joiden täytössä julkisuusvaatimukset ovat merkittävästi virkasuhdetta heikommat. Nykyisin yliopistolehtorien ja professorien tehtäviä täyttäessä ainakin Helsingin yliopistossa yleensä ensimmäisessä karsinnassa rannalle jäävät saavat tiedoksi vain jatkoon valittujen nimet. Tarkempia perusteluja ei useimmiten saa edes pyydättäessä.

Kun nykyinen tiedemaailma korostaa kaikessa avoimuuden periaatetta, eikö sitä pitäisi lisätä myös yliopistohallinnossa? Miten hakija voi kehittää omaa osaamistaan, jos hän ei saa palautetta, mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää? Avoimuuden lisäämiseksi yliopistolakia tulisi korjata tai tietenkin yliopistot voisivat alkaa ilman lakimuutostakin soveltaa uusia läpinäkyvyyttä lisääviä periaatteita tehtävien täytössä.

Ville Jalovaara
historiantutkija, dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa

---