”Kun tenure track -järjestelmää kehitetään, tulisi nähdä myös vahvemmin pysyvyyttä, perinnettä ja alueellista kehittämistä korostavan akateemisen perinteen arvo.”

Kuinka minusta tuli tenure track -professori

Vakinaistamispolku voi auttaa yliopistoja uudistumaan ja kilpailemaan parhaista osaajista. Yhdysvalloista tuotu malli ei kuitenkaan sellaisenaan palvele Suomen kokonaisetua, Teemu Leinonen kirjoittaa.

Tutustuin ensimmäisen kerran tenure track -järjestelmään vuonna 2008 Kaliforniassa. Toimin silloin vierailevana tutkijana SRI International -tutkimuslaitoksessa Stanfordin yliopiston naapurissa, kun Suomesta kantautui tieto Teknillisen korkeakoulun, Kauppakorkeakoulun ja Taideteollisen korkeakoulun yhdistämisestä. Suunnitelmiin kuului myös tenure track eli professorin vakinaistamispolku.

Pidin ajatusta uudesta yliopistosta hyvänä. Monialainen Stanfordin yliopisto ja koko Pohjois-Kalifornia dynaamisena tutkimuksen ja innovaatioiden keskittymänä olivat jo imaisseet minut mukaansa. Siitä näkökulmasta suomalainen järjestelmä näytti kankealta ja hitaasti uudistuvalta. Suomessa keskityttiin ylläpitämään olemassa olevia rakenteita, kun maailma ympärillä muuttui.

Palattuani Suomeen vuonna 2009 olin jo lähes 40-vuotias. Pohdin, mitä tekisin urallani seuraavaksi.

Olin ollut jonkinlaisella akateemisella uralla Taideteollisessa korkeakoulussa kymmenisen vuotta ja sitä ennen Tampereen teknillisessä korkeakoulussa reilun vuoden. Työuraani yliopistolla oli kuulunut useita määräaikaisuuksia, mutta olin myös perustanut oman tutkimusryhmän ja johtanut merkittäviä kansainvälisiä, ulkopuolisella rahoituksella pyöritettyjä tutkimushankkeita. Erityisesti olimme menestyneet EU:n puiteohjelman hauissa. Akateemisen työn ohella olin ollut mukana perustamassa kahta yritystä. Nykyisin niitä kaiketi kutsuttaisiin start upeiksi.

Olin puuhastellut ahkerasti monilla rintamilla, ja saanut siitä hyvästä osakseni jonkinlaista kansainvälistä mainetta e-oppimisen asiantuntijana. Erityisesti kriittinen ja ihmiskeskeinen muotoilu herätti kiinnostusta. Tällä taustalla päädyin muun muassa Wikipediaa ylläpitävän Wikimedia-säätiön neuvonantajaksi ja tekemään yhteistyötä YK:n kasvatus-, tiede- ja kulttuurijärjestön Unescon kanssa.

Kartoitin vaihtoehtoja. Tiesin pärjääväni yrittäjänä tai konsulttina, mutta myyntityö ei kiinnostanut. Rahakaan ei ollut koskaan ollut minulle erityisen tärkeää, kunhan sitä oli riittävästi. Tutkimus ja opetus kiinnostivat eniten.

Päätin selvittää, miten akateemiset työmarkkinat toimivat Pohjois-Amerikassa. Barack Obaman valinta presidentiksi lisäsi kiinnostustani lähteä Yhdysvaltoihin. Tutkimuksen ja koulutuksen arvostus näytti olevan nousussa. Yliopistoissa oli menossa sukupolvenvaihdos, ja ilmassa oli uutta kiinnostavaa ajattelua.

Avoimia adjunct professor -paikkoja näytti olevan avoinna paljon. Nopeasti kuitenkin selvisi, että nämä ovat paremminkin tuntiopettajan tehtäviä kuin ura. Palkka ja edut olivat heikot. Keikkatyöt yliopistossa, vaikka hyvässäkin, eivät kiinnostaneet. Niiden lisäksi tarjolla oli tenure track. Nopeasti ymmärsin, että 40-vuotiaana olin sille jo liian vanha.

Perhe ja elämä olivat asettuneet uomaansa Suomessa. Saimme toisen lapsen, ja tehtäväni Taideteollisessa korkeakoulussa oli vakinaistettu nimikkeellä projektipäällikkö. Vakinaistamista edelsi useita määräaikaisia nimityksiä ja ulkopuolisella rahoituksella toteutettuja tutkimushankkeita.

Vuonna 2010 aloitin määräaikaisena professorina ja päädyin vuodeksi laitosjohtajaksi hänen vieraillessaan vuorostaan ulkomailla. Pääsin seuraamaan aitiopaikalta Aalto-yliopiston perustamista.

Tästä huolimatta koin tulevaisuuteni epävarmaksi. Ymmärsin, että Aalto syntyy vain suuren organisaatiomuutoksen myötä, johon kuuluu myös henkilöstörakenteiden uudistaminen. Näin ollen katselin työmahdollisuuksia myös muualta.

Kööpenhaminassa tehtiin samanlaista tutkimusta kuin itsekin olin tehnyt. Tutut tutkijat kannustivat hakemaan heillä avoimena olleita paikkoja. Myös uussuomalaiselle puolisolleni, akateemiselle pätkätyöläiselle, Kööpenhamina ja Malmö olisivat voineet tarjota kiinnostavia työmahdollisuuksia.

Muutto taas yhteen uuteen maahan tuntui kuitenkin liian vaikealta. Perheemme oli kaksikielinen ja minä meistä ainoa, joka osasi edes auttavasti skandinaviskaa. Päätin katsoa, mitä Aalto-yliopistosta kehkeytyy.

Laitosjohtajan aitiopaikalla opin nopeasti, että tärkein Aalto-yliopiston uudistuksista oli tenure track -järjestelmän perustaminen. Melko suoraviivaisesti Yhdysvalloista kopioitu järjestelmä vaikutti monella tapaa järkevältä. Nuoriin, aikaansaaviin tutkijoihin haluttiin sitoutua jo uran aikaisessa vaiheessa. Heille haluttiin tarjota selkeä polku pitkälle uralle yliopistossa. Koko järjestelmä katsoi vuosikymmeniä eteenpäin. Tavoitteena oli houkutella tutkijoita ja opettajia globaaleilta työmarkkinoilta Suomeen, pysyvästi. Samaa strategiaa olivat käyttäneet monet maineikkaat yliopistot maailmalla.

Aaltoon perustettiin tenure track -komiteat, joiden tehtävänä oli määritellä kriteereitä ja toimia akateemisina portinvartijoina nimityksissä ja uralla etenemisessä. Kriteerit olivat niin kovat, ettei yksikään komitean jäsen kelpaisi enää professoriksi, erään komiteaan kuuluneen kokeneen professorin kerrottiin vitsailleen. Ulkopuolisten kansainvälisten arvioitsijoiden tulisi arvioida hakija erinomaiseksi joko tutkimuksessa tai opetuksessa. Hyvä ei riittäisi. Arvioitsijoilta myös kysyttiin, kelpaisiko hakija tenure track -professoriksi hänen omaan yliopistoonsa.

Vuonna 2012 tutkimusalalleni Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakouluun perustettiin tenure track -professuuri. Hain paikkaa. Kahden muun kärkihakijan kanssa olimme kampuskierroksella ja pidimme näyteluennot. Lausuntoja tutkimustyöstämme antoi neljä kansainvälistä asiantuntijaa hyvistä yliopistoista. Yksi arvioitsija ei olisi ottanut ketään hakijaa tenure track -paikalle omassa yliopistossaan. Tästä huolimatta tulin valituksi viiden vuoden määräaikaiseen associate professor -tehtävään. Sain jatkaa töitä perustamani tutkimusryhmän kanssa.

Vuonna 2014 aloitin tutkimuksesta vastaavana varadekaanina. Johtaminen, kehittäminen ja yhteistoimintaneuvottelut täyttivät kalenterini. Tutkimukselle ja opetukselle jäi kovin vähän aikaa. Vuonna 2017, viisi vuotta määräaikaisen professuurini aloittamisesta, myös minulle oli aika tehdä niin sanottu vakinaistamisarvio.

Koostin materiaalit ja opetusportfolion, ja jälleen uudet ulkopuoliset arvioitsijat kävivät läpi tutkimustyöni ja opetusansioni. Pidin opetusnäytteen, joka arvioitiin. Selvisin arvioinnista ja tulin vakinaistetuksi professoriksi (associate professor -tasolle).

Tämän jälkeen jäin pitkälle sairauslomalle työuupumuksen vuoksi. Muutaman kuukauden ajan tein tutkimustyötä ajattelemalla ja perehtymällä Helsingin entisiin satamiin pitkillä kävelyretkillä.

Tästä myllytyksestä on nyt kulunut muutama vuosi. Koen, että olin monella tapaa koekaniini. Kun kävin läpi vakinaistamisprosessia, tenure track -järjestelmä oli uusi ja haki vielä muotoaan. Nykyisin se toimii monella tapaa moitteettomasti, kansainvälisten mallien mukaan niin kuin muuallakin. Mielestäni on kuitenkin syytä kysyä, onko juuri tämä malli järkevin suomalaisille yliopistoille.

Voimme olettaa, että tenure track eli vakinaistamispolku on tullut jäädäkseen myös suomalaisiin yliopistoihin. Professoriliiton viimesyksyisen rekrytointiselvityksen mukaan vuonna 2019 tenure track -professuureja avattiin jo yli nelinkertainen määrä perinteisiin professuureihin verrattuna.

Järjestelmässä on kuitenkin useita kipupisteitä, joita olisi syytä pohtia:

1) Miten huomioida pienen maan olot? Tenure track -järjestelmän myötä akateemiset työmarkkinat ovat avautuneet joiltakin osin maailmanlaajuisiksi. Suomalaisten tenure track -professuurien hakijoista jo 57 prosenttia oli vuonna 2019 muualta kuin Suomesta.

Tutkijakoulutus on vain yksi vaihe uralla, ja se tarjoaa vain harvoin mahdollisuuksia jatkaa akateemista uraa Suomessa. Oletus on, että väittelemisen jälkeen siirrytään muualle, yleensä ulkomaille. Suomalainen yhteiskunta ja suomalaiset yliopistot eivät tue omien vastaväitelleiden tohtoriensa jäämistä maahan. Yliopistot eivät myöskään auta valmistuneita tohtoreita etsimään työtä muualta.

Voi myös olla, että nykyisessä muodossaan akateemisille maailmanmarkkinoille siirtyminen palvelee huonosti sekä pienen maan, kuten Suomen, että koko Euroopan tutkimus- ja sivistystarpeita. YhdysYhdysvalloissa vastavalmistuneella tohtorilla on valittavanaan paikkoja yli 4 000 eri yliopistosta ja tuhansista tutkimusintensiivisistä yrityksistä. Isommat markkinat tarjoavat jokaiselle oikean paikan, kun taas Euroopan yliopistosektorin hajanaisuus ja kielimuurit estävät akateemisen työvoiman liikkumista.

2) Osaammeko kotouttaa? Tenure track -järjestelmä asettaa yliopistolle kovia paineita pitää professoriksi valituista hyvää huolta. Koska yliopisto sitoutuu professoriin pitkäksi aikaa, oletetaan myös valitun sitoutuvan. Ei vain yliopistoon, vaan kokonaan uuteen maahan, usein koko loppuelämäkseen. Tällöin kysymykset kulttuurista ja kielestä nousevat keskeisiksi.

Kuten yliopistolaissa todetaan, myös tenure track -professorin tehtävänä on ”kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Kotoutuminen ja paikallisen kielen oppiminen on tärkeää. Paikallista kieltä osaamalla ulkomailta rekrytoidut tenure track -professorit pystyvät täysipainoisesti osallistumaan myös yliopiston hallintotehtäviin ja yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen. Jos tässä ei onnistuta, voi ulkomailta tuleva professori helposti käyttää tenure track -paikkaa Suomessa vain astinlautana uusiin tehtäviin omassa kotimaassaan tai jossakin muualla.

3) Miten taata jatkuvuus? Tenure track antaa yliopistoille aiempaa enemmän työkaluja suunnata toimintaansa strategiansa mukaisesti. Esimerkiksi Aalto- yliopistossa jokaisen eläköitymiseen tai muuten päättyvän professuurin alasta neuvotellaan uudestaan yliopiston johdon kanssa. Tässä vaiheessa professuurin alaa voidaan päivittää tai vaihtaa se kokonaan. Tähän liittyy merkittäviä riskejä.

Joillakin aloilla on rakennettu pitkät perinteet perinteisillä professorirekrytoinneilla. Vanha malli, jossa professori saattoi kasvattaa omat opiskelijansa työnsä jatkajiksi, takasi jatkuvuuden myös kapeilla huippututkimuksen aloilla. Nyt entisen professorin manttelinperijä voidaan sivuuttaa, kun ala määritellään usein erittäin laajasti. Pitkät perinteet voidaan tuhota yhdellä päätöksellä.

4) Miten varmistaa reilu ja läpinäkyvä rekrytointiprosessi? Tenure track -prosessi pyrkii olemaan hakijoille reilu. Lähtökohtaisesti hakijat arvioidaan ainoastaan heidän meriittiensä mukaan ilman laitoksien ja tiedekuntien sisäistä kähmintää. Nykyisellään järjestelmä kuitenkin antaa läpinäkyvälle arvioinnille vain vähän välineitä.

Esimerkiksi joissakin hauissa tenure track -paikan vaihe (assistant, associate, full) päätetään vasta lopullista rekrytointipäätöstä tehtäessä. Näin ansioiltaan pätevimmät ja kokeneimmat hakijat voidaan sivuuttaa, elleivät he muuten miellytä valitsijoita. Paikkaan voidaan valita joku ”sopivampi” alemmalle tasolle. Tällä tavalla varsinaista vertailua ei tarvitse hakijoiden välillä edes tehdä.

Myös perhevapaista syntyneet katkot tutkijan uralla on helppo sivuuttaa arvioinnissa. Kotona lasten kanssa ollut hakija on usein heikommassa asemassa verrattuna hakijaan, joka ei ole perhevapaita pitänyt.

5) Osaammeko vaalia perinteitä? Suomalainen yliopistosektori on alun perin nojautunut vahvasti eurooppalaiselle sivistysyliopistoperinteelle. Tämä kansallista älyllistä pääomaa korostava mannereurooppalainen malli on ollut pitkään suomalaisten yliopistojen kulmakivi. Yliopistot ovat antaneet meille eväitä kansainväliseen kilpailuun, mutta ne ovat olleet myös keskeisinä toimijoina kehittämässä koko maan sivistys- ja osaamistasoa ja elinvoimaa. Kun tenure track -järjestelmää kehitetään, tulisi meidän nähdä myös tämän eurooppalaisen, vahvemmin pysyvyyttä, perinnettä ja alueellista kehittämistä korostavan akateemisen perinteen arvo.

Pienessä maassa olisi järkevää etsiä mallia, jossa poimitaan Yhdysvalloista kopioidusta tenure track -järjestelmästä meidän kannaltamme parhaat palat. Niitä ovat esimerkiksi mahdollisuus uudistaa professuurien aloja, avoin ja kilpailullinen rekrytointi, sitoutuminen pitkään uraan sekä tutkimusvapaat. Samalla on syytä tunnistaa ne piirteet, jotka eivät tänne sovi.

Perinteisessä suomalaisessa mallissa professorit ja tutkijat ovat kokeneet olevansa osa tiedeyhteisöä, joka edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä — kansakuntamme kokonaisetua. Tätä ei tule vaihtaa malliin, jossa tutkijat käyttävät kaiken aikansa kerätäkseen pisteitä seuraavaa tenure track -arviointia varten.

---