Kirja-arviot

---

Gaudeamus julkaisi vuonna 2019 artikkelikokoelman Uskonto ja maailmanpolitiikka, jossa Ulkopoliittisen instituutin silloinen johtaja Teija Tiilikainen kirjoitti: ”Eurooppa-aatteella eli opilla Euroopasta poliittisena yhteisönä on vahvat yhtymäkohdat kristinuskoon.” Hänen mukaansa katolinen Eurooppa ymmärtää helpommin yhdentyneen Euroopan, protestanttisessa Euroopassa kulttuurit ovat enemmän valtio- tai yksilökeskeisiä.

Tämä on kiehtovaa uskonnon käsittelyä vaikka ei ehkä uskontotiedettä. Suomalaisena variaationa uskontotiede on lähinnä kulttuuri- ja sosiaaliantropologiaa. Näin oppialan määritteli myös professori Lauri Honko, joka kirjoitti tieteenalan pikkujättiläisen Uskontotieteen näkökulmia (1972).

Heikki Pesonen ja Tuula Sakaranaho ovat toimittaneet hyvinkin epävirallisen ”jatko-osan” Uskontotieteen ilmiöitä ja näkökulmia. Kustantaja on sama kuin Uskonto ja maailmanpolitiikka -teoksella, mutta kurssikirjamaisesta esityksestä puuttuu edeltäjän yllätyksellisyys.

Kokoelma yrittää antaa tutkimukselle hohtoa puhumalla muodikkaasti mediasta, popkulttuurista, nationalismista ja muista ajassa liikkuvista asioista. Uskontojen ”ylirajaisuus” eli niiden eri piirteiden siirtyminen kulttuurista toiseen on olevinaan uusikin asia, vaikka se on perusasia.

Kirjan aloitus kertoo suunnan: ”Uskontotiede muuttuvassa maailmassa.” Pysyvyyttä ja perinteitä enemmän merkitsevät muuttuvat ilmiöt. Globaalit asiat, media, poliittiset kytkennät, digitaalinen kulttuuri, feminismi – ne kaikki tuovat tieteenalalle kiinnostavuutta. Heikki Pesonen ja Terhi Utriainen määrittelevät alansa ytimekkäästi: ”Uskontotiede on humanistis- yhteiskuntatieteellinen tieteenala, joka tutkii uskontoja ja niiden ilmenemismuotoja maailmanlaajuisesta näkökulmasta.”

Lähtökohta on yhä vertaileva, eikä uskonnollisten näkemysten suhde totuuteen ole ensisijainen. Uskontotieteen poliittinen viritys ilmenee väitteestä: ”Uskonnon tutkiminen lisää erilaisuuden ymmärtämistä.”

Alexandra Bergholmin artikkeli uskontotieteen historiasta on vakainta aineistoa. Samaa tasoa on Jaakko Närvän kirjoitus uskonnon määrittelyn monista ongelmista. Muotien mukana mennään sitten uskonnonvapauteen ja ihmisoikeuksiin, fundamentalismiin, väkivallan ongelmaan, nationalismiin ja ympäristökysymyksiin.

Uskonto itsessään ei ole sitä tai tätä, vaan kaikki on kiinni siitä, miten uskontoa käytetään. Itse asiassa uskontoa ”itsessään” ei taida olla olemassakaan. Vain fundamentalisti tuntee syvimmän olemuksen.

Uskonnontutkija Russell Mc- Cutcheon on kritisoinut uskonnon sui generis -määritelmää, jossa uskonto on aivan erityinen erillisalueensa. Sellaista monet kaipaavat. Uskontofenomenologian suurnimi Mircea Eliade etsi uskonnon olemusta pyhältä alueelta maallisen arjen yläpuolelta.

Vaan uskonto ei ole yksi eikä varsinkaan sama. Uskontotiedekään ei ole yksi ja ainoa vaan sitä, mitä sen kulloinkin sanotaan ja osoitetaan olevan.

Uskontotiede muuttuu aikojen mukana. Tässä ajassa kiehtovat ateismin ja nationalismin ohella myös naistutkimus ja feminismi, ilmastonmuutos sekä kovin muodikas esoteria, josta on julkaistu useita kirjoja viime vuosina.

Arki, yksilön kokemus, tunteet – nekin ovat melkein jo paradigmaattisia vakioita ihmistutkimuksessa. Koskahan suuret kertomukset ja eeppiset puitteet taas palaavat? Vaikka vain vaihtoehtoisena mausteena nykyiselle linjalle.

Kari Salminen

---

---

Tieteen päivien luennoista kootun kirjan nimestä tulee ensin mieleen Raamatun hyvän ja pahan tiedon puu. Mutta tarkempi katse huomaa Tieteen päivien esitteessä myös kysymyksen: Kenen palveluksessa tieto on?

Heti tulee mieleen, että hyvät tuottavat tietoa ja pahat soveltavat sitä käytäntöön.

Teoreettisella tasolla tiede on lunastanut monin verroin kaikki odotukset, joita siihen on 1500-luvulta lähtien ladattu, mutta tieteen käytännön sovellukset ovat ajaneet maapallon tuhon partaalle.

Tällaisia asetelmia Hyvä ja paha tieto -teoksesta löytyykin yllin kyllin. Mutta kirjassa on paljon myös kirjoituksia, joilla ei ole mitään tekemistä hyvän ja pahan tiedon kanssa ja jotka vain esittelevät jonkin alan, esimerkiksi tähtitieteen, historiaa ja kehitystä.

Muita teemoja ovat punapakolaiset Neuvostoliitossa, lastensuojelun epäonnistumisen historia, asiantuntijuuden murros ja instituutioihin luottaminen koronakriisissä, algoritmin kulttuuri, ideologiat tieteellisessä tutkimuksessa, Georg Henrik von Wright ja teknologisen elämänmuodon vaarat ja niin edespäin.

Teoreettisestakin tieteestä löytyy pahaa tietoa, kuten rotubiologiset opit. Kirjassa niistä kerrottavat esimerkit tulevat Saksan sijasta Ruotsista. Ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset edustivat ylempää puhdasta rotua. Tuli pitää huolta siitä, että puhdasrotuiset eivät pääse sekoittumaan suomalaisten, saamelaisten ja muiden vähempiarvoisten kanssa. Rotubiologian pahuudesta muistuttaminen on paikallaan, koska rotuopit tekevät uutta tulemistaan.

Pahaa jälkeä on saanut aikaan myös uudella ajalla syntynyt mekaaninen maailmankuva. Etenkin René Descartesin käsitys, että eläimetkin ovat tunnottomia koneita ja niiden käyttäytyminen puhtaasti refleksiivistä, oikeuttaa eläinten huonon kohtelun tehotuotantolaitoksissa. Miksi eläimiä ei voisi kohdella kuin esineitä, kun ne kerran sellaisia olemukseltaan ovatkin?

Suurin paha on kuitenkin ympäristön turmeltuminen ja sen pahin seuraus, ilmastonmuutos. Pahaa tietoa levittävät ne tahot, jotka haluavat näennäisen tieteellisesti osoittaa ilmastonmuutoksen harhaluuloksi tai pahantahtoisen eliitin juoneksi.

Kirjan mukaan koronankin takana on luonnon saastuminen ja monimuotoisuuden kaventuminen, mikä tekee ekosysteemit alttiimmiksi virusinfektioille. Koronan ilmaantuminen on myös karmiva todiste ilmastonmuutoksesta – ja näin korona on vasta ensimmäinen eikä varmaankaan pahin tuhontuoja verrattuna siihen, mitä on tulossa.

Koronan hyvä puoli tieteen kannalta on se, että kansalaisten luottamus tieteeseen on kasvanut koronakriisin aikana, vaikka kovaääniset populistit helposti varastavat suurimman huomion mediassa.

Miksi mitään ei tehdä, ja miten muutosta parempaan pitäisi viedä?

Vaikeutena on se, että koko kulttuurimme ja elämänmuotomme on teknologian läpäisemä ja ainoa järjen muoto on tekninen rationaalisuus, kuten kirjassa esitelty Georg Henrik von Wright totesi jo vuosikymmeniä sitten.

Kirjassa jatketaan aiheen käsittelyä puhumalla planetaarisesta hyvinvoinnista. Se tarkoittaa sitä, että kaikki on yhteydessä kaikkeen ja kaikki on riippuvaista kaikesta. Kaiken osiin pirstovalta teknologiselta järjeltä tämä totuus on kätkeytynyt ja unohtunut.

Pekka Wahlstedt

---