Joitakin reunahuomioita Suomen virtuaaliyliopistohankkeista

Palasin juuri äskettäin suomalaisittain harvinaisesta tapahtumasta - uuden yliopiston juhlallisista avajaisista. Nimittäin Helsingin yliopiston virtuaaliyliopiston, jonka avajaiset olivat 7.12.2000. Kuulin virtuaaliyliopistoista ensimmäisen kerran pian 1990-luvun puolivälin jälkeen, kun asiasta ryhdyttiin puhumaan yliopistohenkilöstöä edustavien ammattijärjestöjen kansainvälisissä kokouksissa. Sävy oli silloin varsin kriittinen. Niinpä kuuntelin epäillen, kun virtuaaliyliopiston perustamisesta ryhdyttiin pari vuotta sitten puhumaan myös Suomessa.

Henkilöstöjärjestöjen kritiikkiä ohjasivat aluksi amerikkalaiset kollegat, jotka vyöryttivät meille muille heikäläisiä kauhuvisioita. Olimme siirtymässä virtuaaliyliopistomaailmaan, jossa jotkut yritteliäät yliopisto-opettajat panevat pystyyn yrityksen, joka lähtee kaupalliselta pohjalta tuottamaan verkossa käytettävää opetusmateriaalia. Tämä taas mahdollistaa sen, että vastaavia yliopistokohtaisia kursseja "oikeilla" opettajilla ei jouduta enää järjestämään. Tien päässä näkyi suuresti vähentynyt yliopisto-opettajien ammattikunta ja tarpeettomiksi käyneiden yliopistorakennusten siirtäminen muuhun, hyödyllisempään käyttöön. Syksyllä 1998 järjestetyssä UNESCO:n korkeimman opetuksen maailmankongressissa virtuaaliyliopistoajatus oli esillä jo paljon laajemmin. Monet hallitukset olivat hyvin innostuneita virtuaalisista yliopistoista, ja innostusta tuntuivat pitkälti ohjaavan fiskaaliset intressit: korkein opetus saadaan nyt massojen ulottuville pienellä osalla perinteisistä kustannuksista. Ostetaan kurssit kaupalliselta tuottajalta ja pannaan verkkoon opiskelijoiden käyttöön. Ei tarvita kalliita rakennuksia luentosaleineen ja seminaarihuoneineen, eikä työhuoneitakaan, koska suuri osa opettajakunnasta on virtuaalista.

Henkilöstöjärjestöt varoittivat omissa kannanotoissaan näiden visioiden vaaroista. Epäiltiin, kyetäänkö virtuaalijärjestelmässä enää valvomaan opetuksen ja tutkintojen laatua? Huomautettiin, että visiot aliarvioivat sen "perinteisen" opettaja-opiskelija kontaktin merkitystä, jonka tarkoitus on koko opiskeluprosessin läpikäyvänä kehittää vähitellen opiskelijan tieteellistä ajattelua ja kriittistä asennetta tarjottuun tietoon. Varoitettiin, että usko virtuaaliyliopiston alhaisiin kustannuksiin osoittautuu kuplaksi: fiskaalisesta näkökulmasta halvinta opetusta on panna opettaja taululiidun kanssa puhumaan asiansa satapäiselle opiskelijakunnalle.

Kun virtuaaliyliopistohankkeet nyt alkavat Suomessa saada muotoaan, voi todeta, että suomalaiset ovat lähteneet kehittämään asiaa varsin realistiselta pohjalta. Tarkoitus ei ole perustaa erillisiä uusia yliopistoja virtuaalimuotoon, vaan kyse on oikeastaan pitkälti verkon käyttöön perustuvasta opetusteknologian kehittämisestä. Ainakaan julkisesti ei ole erityisemmin elämöity mistään suurten kustannussäästöjen toiveista, ja esimerkiksi Helsingin yliopiston virtuaaliyliopiston avajaisissa korostettiin niin rehtori Kari Raivion kuin vararehtori Raija Sollamon suulla, että mitään säästöjä hommasta ei synny. Suomen virtuaaliyliopisto olisi monen perinteisen yliopiston (ja joidenkin muidenkin organisaatioiden) muodostama konsortio, jossa on mahdollisuus aiempaa joustavammin hyödyntää toisten yksiköiden laatimaa opetusmateriaalia. Suunnitellut järjestelmät tarjoavat suuria mahdollisuuksia. Virtuaaliseen suuntaanhan ollaan joka tapauksessa jo menemässä. Kuinka moni on esimerkiksi huomannut, että sähköposti on oikeastaan jo johtanut aikaisemmasta parin viikkotunnin opiskelijoiden live-vastaanotosta massiiviseen koko ajan käynnissä olevaan virtuaaliseen vastaanottoviikkoon?

Yksi perusasia koko hankkeessa kuitenkin närästää, kuten niin monessa muussakin sinänsä järkevässä hankkeessa. Yliopistolaitoksen omistaja eli valtiovalta, jonka taholta valtakunnallinen virtuaaliyliopistohanke on Suomeen lanseerattu, asettaa tämänkin homman kehittämisen nykyisten yliopistojen harteille varsin vähäisellä rahallisella panostuksella. Homman käytännön eteneminen jää pitkälti tämän päivän jo riittämättömiksi koettujen resurssien raameissa yliopistojen, niiden ainelaitosten ja siellä yksittäisten opettajien varaan. Selvää pitäisi olla, että kun jotakin uutta lähdetään rakentamaan vanhan rinnalle - jota ei voi saman tien heittää alta pois - opettajien ajankäytön pitäisi pystyä taas venymään. Tähän saakka on voinut vain ihmetellä, miten hyvin suomalaiset yliopisto-opettajat ovat pärjänneet. Mutta pakkohan rajan on joskus tulla vastaan.

Kari Pitkänen, puheenjohtaja
Suomen akateemisten tutkijoiden yhdistys
(Helsingin yliopiston sosiologian laitos)