• psivu
  • sisllys
  • Matti Kamppinen on Turun yliopiston uskontotieteen lehtori, Turun kauppakorkeakoulun Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen tutkimuspäällikö ja Helsingin yliopiston kognitiotieteen filosofian dosentti.
    Ja sen pituinen se.

    M A T T I K A M P P I N E N

    Sika mieheksi -ajatuksia akateemisesta vapaudesta, veljeydestä ja jouluruuasta


    Syödäänkö täällä puurokin tupesta,
    sanoi isäntä kun makkaran näki. Asioiden nimeäminen uudelleen on yksi keskeinen yhteiskuntamme käyttövoima. Todellisuus pysyy samanlaisena, mutta uudet nimilaput antavat ihmisille potkua ja uskoa tulevaisuuteen. Työstä jurppiutuminen, joka on tuttu ilmiö jo tuhansien vuosien ajalta, on muuttunut uupumukseksi ja loppuunpalamiseksi. Uusien nimilappujen avulla me ihmiset voimme määritellä tilamme uudelleen ja siinä sivussa tehdä muutaman työkykykonsultin onnelliseksi. Mikähän mahtaa olla seuraava muotitermi kuvaamaan uupuneita? "Aikarajoitteiset" eli "temporally challenged", uskoisin, he kun eivät osaa aikaansa allokoida.

    Sisältötuotanto on toinen aikamme ilmiö, jonka korea ulkoasu kätkee sisälleen ikiaikaisen vanhan keksinnön. Sisältöjä ihmiset ovat tehtailleet iät ja ajat - nykymaailmassa sisältötuotannon ahjoja ovat yliopistot, joissa sisällöt eli merkitykset järjestetään mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Tieteilijät ovat mestareita tuottamaan argumentatiivisesti koherentteja kokonaisuuksia, joiden sisällöt ovat järkevissä ja ymmärrystä lisäävissä yhteyksissä toisiinsa ja ulkomaailmaan. Järkevästä kokonaisuudesta irroitettu sisältö ei palvele ymmärryksen lisäämistä. Opetusministeriön erityinen investointi sisältötuotantoon on autuas teko, kunhan rahat menevät yliopistojen tiedelaitoksille, ei multimediayksiköille tai opetusteknologian osaamiskeskuksille, joissa ei ole substantiaalista ymmärrystä.

    Universumin kalusteluettelon kökköosastolta löytyvät myös ne korkeakoulupoliittiset innovaatiot, kuten tutkinnonuudistus ja laitosjaon muuttaminen, jotka hankaloittavat tutkimusta ja opetusta. Opinto-opas on edelleenkin yksi niitä harvoja kirjoja, jota tieteilijä ei ymmärrä. Meidän kulttuurissamme ei arvosteta rakenteiden purkamista, vaan korkeakoulupolitiikka, erityisesti tiedekuntatasolla, seuraa samoja ihanteita kuin kaupunkisuunnittelu. Vanhaa puretaan vain, jos tilalle voidaan rakentaa jotakin monimutkaisempaa.

    Tyhjän tilan ja luppoajan merkityksen ymmärtävät vain akateemisen vapauden ystävät. Olethan sinä yksi meistä?

    Pimeää on,
    sanoi isäntä kun saappaaseen kurkisti. Joulua ympäröivä sateinen pimeys koettelee myös tieteilijöitä, meitä tiedon valon kantajia. Yliopistokolleega meni päänsärkykeskukseen hakemaan apua, saamaan selvitystä kipujen alkuperästä. Olisiko syynä alkava aivokasvain, huonot perintätekijät, vaimon nalkutus, vai väärä olutmerkki? Päänsärkyspesialisti teki sertifioidun potilashaastattelun, kyseli valojen välkkymisestä, hampaiden narskuttelusta ja muista potilaan näkökulmasta katsottuna asiaankuulumattomista seikoista. Lopulta päästiin puhumaan työasioista. Kuullessaan potilaan työskentelevän yliopistolla, lääkärin kasvoille leveni löytäjän hymy, samanlainen kuin koprologille tämän löytäessä toukkia lantakasasta. Päänsäryn yksiselitteisenä ja tyhjentävänä syynä oli yliopisto, jonka palkkio-, urakehitys- ja ihmissuhdejärjestelmät olivat lääkärin kokemusten mukaan terveydelle vaarallisia. Potilaalle oli valtava helpotus, ettei tarvinnut harkita olutmerkin vaihtamista, vaimosta puhumattakaan.

    Täällä ollaan,
    sanoi Sutinen taivaassa. Miksi yliopistot aiheuttavat päänsärkyä? Yksi syy on akateemisen vapauden pimeä puoli. Työssä onnistumisen kriteerit ovat taivaissa, ja siellähän eksyy helposti. Koskaan ei voi tehdä tarpeeksi, vaan aina on tilaa vielä yhdelle hakemukselle, artikkelille tai kirjalle. Vapaus ja rajattomat rannat saavat jotkut kuluttamaan itsensä loppuun, toiset se näivettää kaitasieluiksi reviirin ja tradition vartijoiksi, jotka suuntaavat voimansa muiden vahtimiseen. Joka sunnalla tulee tappioita.

    Toinen terveysriskien lähde yliopistolla on uraputkien katkeamiset, taitokset ja yleinen laskujohtoisuus. Assistentti, joka ei ole aivan pösilö, ja joka muistaa siteerata tarpeeksi tiuhaan professoriaan, voi odottaa saavansa toisen kauden, mutta mitä sen jälkeen. Aikuisenakin pitäisi elää. Lehtori voi puolestaan valmistautua elämänsä ehtooseen jo viran saatuaan, sillä lakisääteisten ikälisien kerryttyä seuraava käännekohta on eläkkeelle siirtyminen. Ylennykset ja tulospalkkaus tekisivät ihmeitä. Ja uudet nimilaput. Pitäisikö sittenkin, inflaation uhalla, tehdä tohtoritasoisista yliopistoviroista professuureja? Nimikkeen perässä voisi olla selventävä lyhennys, kuten prof. (vvss) eli "kolme vuotta kestäneen helvetillisen valintaprosessin jälkeen varsinaisesti valittu ja siinä sivussa terveytensä menettänyt", tai prof. (kk) eli "kavereidensa kutsuma", tai prof. (ylp) eli "ylipätevä lehtori, jota oli työrauhan säilyttämiseksi ryhdyttävä kutsumaan professoriksi." Lyhenteitä yksinkertaisempaa olisi erotella eri professuurit palkkauksella. Sitä kieltä kaikki ymmärtävät yliopistojen ulkopuolellakin, erityisesti näin joulun alla.

    Hyvää yötä,
    sanoi mummo kun silmä puhkesi. Akateemisen maailman vääristymiin voi suhtautua kolmella, toisiaan täydentävällä tavalla. Voi sulkea silmänsä ja odottaa, että asiat paranevat. Voi myös yrittää vaikuttaa ammattiliittojen kautta, jolloin pääsee kaupanpäällisiksi osallistumaan useisiin pikkujouluihin. Tai voi yrittää olla suurisieluinen akateemisen vapauden ystävä, oikea sika mieheksi, naisesta puhumattakaan, joka näkee nykyiset ahdingot laajemmassa perspektiivissä. Kinkkujahdin aika, hyvät kolleegat.