Keskustelua...
Tieteen norsunluutornit ovat kaatuneet?
Tieteen norsunluutorneja koskeva keskustelu tuntuu usein paradoksaaliselta.
Esimerkiksi dosentti Osmo Pekonen on todennut, että Fermat'n
suuren lauseen todistanut Andrew Wiles on "klassinen ullakkokamarissaan
yksin työskennellyt norsunluutornilainen" (Helsingin
Sanomat 3.10.1999). Kuitenkin suuren lauseen todistaminen ja sen
myötä Wiles ovat saaneet valtaisan julkisuuden. Tämäntyyppiset
vastakohtaisuudet pysähdyttävät pohdiskelemaan
norsunluutornivertauksen merkitystä nykypäivänä.
Erityisesti maallikot ovat väittäneet, että tieteenharjoittajat
ovat kavunneet norsunluutorneihinsa. Tällä he ovat tarkoittaneet,
että tiedeyhteisö on eristäytynyt muusta yhteiskunnasta
tai peräti maailmasta. Tieteenharjoittajat ovat tarkoittaneet
vertauksella myös sitä, että tutkijat ovat eristäytyneet
muusta tiedeyhteisöstä.
Norsunluutorneista kavutaan alas
Jos tarkastelemme tieteentekemistä ja tiedeyhteisöä
kokonaisuutena, norsunluutorneja ei ole enemmälti jäljellä.
Tätä perusväitettä puoltavat monet seikat.
- Tieteellisen kouliintumisprosessin ensimmäinen vaihe eli
väitöskirjan tekeminen on monin tavoin julkinen tapahtuma.
Jos aloitteleva tutkija ei jo tässä myllytyksessä
opi mitään tieteen avoimuudesta, hän ei todennäköisesti
onnistu väittelemäänkään.
- Tutkimus on yhä useammin ryhmätyötä, jossa
tutkijan on asetettava ideansa jo niiden syntyvaiheessa tutkimusryhmänsä
arvioitavaksi. Myös yksinään yrittävän
tutkijan ponnistelujen on avauduttava viimeistään tutkimuksen
julkistamisvaiheessa. Kansainvälisten julkaisujen ja tietoverkkojen
kautta uudet tutkimustulokset leviävät nopeasti koko
kansainväliseen tiedeyhteisöön.
- Tunnetun sanonnan mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä
kuin hyvä teoria. Tämän vuoksi myös abstraktin
teorian syntymisestä on usein seurauksena soveltamista, yhteistyötä
ja julkisuutta. Tutkijat joutuvat arvioimaan myös tutkimustuloksiensa
yhteiskunnallista merkitystä.
- Tiederahojen jakajat kiinnittävät nykyään
paljon huomiota tutkimusten sovellutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen
vaikuttavuuteen.
Edelliset esimerkit riittänevät osoittamaan, että
tiedeyhteisön toimintatavat ovat nykyään varsin
avoimia niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tiedeyhteisöllä
on myös laajat yhteiskunnalliset kytkentänsä.
Tieteenharjoittamistavat poikkeavat kuitenkin aloittain ja tutkimustyypeittäin.
Esimerkiksi matematiikan perustutkimuksessa työprosessi voi
olla mahdollista ja jopa tarpeellista säilyttää
varsin yksilöllisenä ja riippumattomana Wilesin tapaan.
Myös yhteiskuntaan ja ryhmätyöhön suuntautuneilla
aloilla yksittäiset tutkijat tuottavat useimmiten keskeiset
oivallukset. Mutta nämä oivallukset voivat syntyä
ryhmätyön tuoksinassa ja olla varsin yhteiskuntasidonnaisia.
Eräiden koulukuntien ja tutkijoiden keskusteluhaluttomuus
merkitsee sitä, että myytille norsunluutorneista on
vielä katetta. Mutta kysymys lienee lähinnä yksittäistapauksista.
Edellä sanotun perusteella joitakin tarpeettomia ja monia
tarpeellisia norsunluutorneja näyttäisi vielä törröttävän
tiedemaastossa. Jäljellä oleviin torneihin kiivetään
entistä harvemmin ja niistä kavutaan alas aikaisempaa
nopeammin.
Tieteen popularisointi lisääntyy
Tutkijoiden avoin toiminta tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa
ei vielä varmista sitä, että tieteellinen tieto
tavoittaa suuren yleisön tai edes sen yleisön, joka
on tieteellisestä tiedosta kiinnostunut. Tiedeyhteisön
jäseniä onkin syytetty puhumisesta ja kirjoittamisesta
toisilleen.
Tieteellisen tiedon tarjonta suurelle yleisölle ja siihen
pohjautuva keskustelu ovat kuitenkin lisääntyneet. Esimerkkejä
tästä ovat seuraavat ilmiöt.
Sanomalehdistö on yhä enemmän kiinnostunut tiedettä
ja tiedemaailmaa koskevista uutisista. Useat lehdet ovat perustaneet
viikottaisia tieteen esittelyyn erikoistuneita osastoja, jopa
liitteitä. Lehtien yleisönosastoissa käydään
yhä enemmän keskustelua monenkirjavista tutkimusongelmista.
Tieteen popularisointiin erikoistuneiden julkaisujen määrä
on lisääntynyt ja niiden suosio on kasvanut.
Sähköiset viestimet ovat perustaneet omia "yliopistojaan"
ja "akatemioitaan". Niissä eri alojen tutkijat
voivat kertoa tutkimustuloksistaan. Internet tarjoaa lähes
rajattomat ja räjähdysmäisesti laajenevat mahdollisuudet
tutustua niin tieteen ilmiöihin kuin tieteentekijöihinkin.
Hypermedia helpottaa monimutkaisten tieteellisten ongelmien ymmärtämistä.
Yksittäiset tiedetapahtumat, tiedemessut ovat yleistyneet.
Joidenkin tapahtumien kuten Tamperetalon filosofiatapahtuman suosio
on ylittänyt kaikki odotukset.
Tieteen popularisoinnissa on jatkuvasti paljon tehtävää.
Norsunluutornien raunioilla näyttääkin nykyisin
olevan meneillään taistelu siitä, kuka pääsee
näkyvimmiltä paikoilta huutamaan oman alansa ja tutkimuksensa
puolesta kaikille mahdollisille tahoille. Myönteinen julkisuushan
tuo rahaa. Avautuminen on tarpeen myös ympäröivän
yhteisön palvelemisen vuoksi.
Haasteita riittää
Kuvatun tilanteen tekee tieteenteon kannalta haastavaksi ensinnäkin
se, että tieteentekijöiden pitää kaikissa
tilanteissa toimia omilla ehdoillaan. Tieteentekijät eivät
voi tinkiä vapaudestaan ja periaatteistaan tieteenharjoittamisessa.
Halutessaan heidän on voitava myös kiivetä norsunluutorneihinsa
riippumatonta perustutkimusta harjoittamaan.
Erityisiä paineita kohdistuu yliopistolaitokseen. Sen on
vastattava yhteiskunnan muuttuviin haasteisiin ja lisättävä
sitä kautta rahoituspohjaansa. Samalla sen on säilytettävä
itsenäisyytensä ja mahdollisuutensa riippumattomaan
tutkimukseen. Tähän liittyy akateemisen organisaation
dynamiikan ja tieteenalayhteisöjen sisäisten kulttuurien
kunnioittaminen.
Keskeinen ongelma ei liene enää tieteentekijöiden
eristäytyminen. Keskeiseksi on noussut lähes päinvastainen
ongelma: miten tavalliset kansalaiset tai edes tieteentekijät
selviävät valtavassa informaatiotulvassa. Mitä
on olennaista, mitä edes tarpeellista tietää? Miten
löytää tämä tietous tietotulvasta?
Suurta yleisöä hämmentää myös se,
että tieteenharjoittajalta ei välttämättä
saada yksiselitteistä vastausta. Jos selkeä vastaus
saadaankin, jo seuraava asiantuntija voi kyseenalaistaa sen. Tieteellinen
tieto ei olekaan aina yksiselitteistä. Moniselitteisyyden
ja epävarmuuden sietäminen lienee yksi perustaito, jonka
tulisi kuulua jokaisen kansalaisen varustukseen nykyisessä
tietoyhteiskunnassa. Se edistäisi myös tieteen jalkautumista
yhteiskuntaan ja vanhakantaisten ennakkoluulojen hälventämistä.
Kansalaisten kasvattaminen moniselitteisyyden sietämiseen
voikin olla tietoyhteiskuntamme erityisen merkittävä
haaste.
Uolevi Lehtinen
Kirjoittaja on Tampereen yliopiston professori,
joka toivoo kirjoituksensa herättävän keskustelua
tieteen ja tieteenharjoittajien yhteiskunnallisesta asemasta ja
rooleista.
|