• pääsivu
  • sisällys
  •  

    Keskustelua...

    Tieteen norsunluutornit ovat kaatuneet?


    Tieteen norsunluutorneja koskeva keskustelu tuntuu usein paradoksaaliselta. Esimerkiksi dosentti Osmo Pekonen on todennut, että Fermat'n suuren lauseen todistanut Andrew Wiles on "klassinen ullakkokamarissaan yksin työskennellyt norsunluutornilainen" (Helsingin Sanomat 3.10.1999). Kuitenkin suuren lauseen todistaminen ja sen myötä Wiles ovat saaneet valtaisan julkisuuden. Tämäntyyppiset vastakohtaisuudet pysähdyttävät pohdiskelemaan norsunluutornivertauksen merkitystä nykypäivänä.

    Erityisesti maallikot ovat väittäneet, että tieteenharjoittajat ovat kavunneet norsunluutorneihinsa. Tällä he ovat tarkoittaneet, että tiedeyhteisö on eristäytynyt muusta yhteiskunnasta tai peräti maailmasta. Tieteenharjoittajat ovat tarkoittaneet vertauksella myös sitä, että tutkijat ovat eristäytyneet muusta tiedeyhteisöstä.

    Norsunluutorneista kavutaan alas

    Jos tarkastelemme tieteentekemistä ja tiedeyhteisöä kokonaisuutena, norsunluutorneja ei ole enemmälti jäljellä. Tätä perusväitettä puoltavat monet seikat.

    - Tieteellisen kouliintumisprosessin ensimmäinen vaihe eli väitöskirjan tekeminen on monin tavoin julkinen tapahtuma. Jos aloitteleva tutkija ei jo tässä myllytyksessä opi mitään tieteen avoimuudesta, hän ei todennäköisesti onnistu väittelemäänkään.

    - Tutkimus on yhä useammin ryhmätyötä, jossa tutkijan on asetettava ideansa jo niiden syntyvaiheessa tutkimusryhmänsä arvioitavaksi. Myös yksinään yrittävän tutkijan ponnistelujen on avauduttava viimeistään tutkimuksen julkistamisvaiheessa. Kansainvälisten julkaisujen ja tietoverkkojen kautta uudet tutkimustulokset leviävät nopeasti koko kansainväliseen tiedeyhteisöön.

    - Tunnetun sanonnan mukaan mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria. Tämän vuoksi myös abstraktin teorian syntymisestä on usein seurauksena soveltamista, yhteistyötä ja julkisuutta. Tutkijat joutuvat arvioimaan myös tutkimustuloksiensa yhteiskunnallista merkitystä.

    - Tiederahojen jakajat kiinnittävät nykyään paljon huomiota tutkimusten sovellutusmahdollisuuksiin ja yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen.

    Edelliset esimerkit riittänevät osoittamaan, että tiedeyhteisön toimintatavat ovat nykyään varsin avoimia niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin. Tiedeyhteisöllä on myös laajat yhteiskunnalliset kytkentänsä.

    Tieteenharjoittamistavat poikkeavat kuitenkin aloittain ja tutkimustyypeittäin. Esimerkiksi matematiikan perustutkimuksessa työprosessi voi olla mahdollista ja jopa tarpeellista säilyttää varsin yksilöllisenä ja riippumattomana Wilesin tapaan.

    Myös yhteiskuntaan ja ryhmätyöhön suuntautuneilla aloilla yksittäiset tutkijat tuottavat useimmiten keskeiset oivallukset. Mutta nämä oivallukset voivat syntyä ryhmätyön tuoksinassa ja olla varsin yhteiskuntasidonnaisia.

    Eräiden koulukuntien ja tutkijoiden keskusteluhaluttomuus merkitsee sitä, että myytille norsunluutorneista on vielä katetta. Mutta kysymys lienee lähinnä yksittäistapauksista.

    Edellä sanotun perusteella joitakin tarpeettomia ja monia tarpeellisia norsunluutorneja näyttäisi vielä törröttävän tiedemaastossa. Jäljellä oleviin torneihin kiivetään entistä harvemmin ja niistä kavutaan alas aikaisempaa nopeammin.

    Tieteen popularisointi lisääntyy

    Tutkijoiden avoin toiminta tiedeyhteisössä ja yhteiskunnassa ei vielä varmista sitä, että tieteellinen tieto tavoittaa suuren yleisön tai edes sen yleisön, joka on tieteellisestä tiedosta kiinnostunut. Tiedeyhteisön jäseniä onkin syytetty puhumisesta ja kirjoittamisesta toisilleen.

    Tieteellisen tiedon tarjonta suurelle yleisölle ja siihen pohjautuva keskustelu ovat kuitenkin lisääntyneet. Esimerkkejä tästä ovat seuraavat ilmiöt.

    Sanomalehdistö on yhä enemmän kiinnostunut tiedettä ja tiedemaailmaa koskevista uutisista. Useat lehdet ovat perustaneet viikottaisia tieteen esittelyyn erikoistuneita osastoja, jopa liitteitä. Lehtien yleisönosastoissa käydään yhä enemmän keskustelua monenkirjavista tutkimusongelmista. Tieteen popularisointiin erikoistuneiden julkaisujen määrä on lisääntynyt ja niiden suosio on kasvanut.

    Sähköiset viestimet ovat perustaneet omia "yliopistojaan" ja "akatemioitaan". Niissä eri alojen tutkijat voivat kertoa tutkimustuloksistaan. Internet tarjoaa lähes rajattomat ja räjähdysmäisesti laajenevat mahdollisuudet tutustua niin tieteen ilmiöihin kuin tieteentekijöihinkin. Hypermedia helpottaa monimutkaisten tieteellisten ongelmien ymmärtämistä.

    Yksittäiset tiedetapahtumat, tiedemessut ovat yleistyneet. Joidenkin tapahtumien kuten Tamperetalon filosofiatapahtuman suosio on ylittänyt kaikki odotukset.

    Tieteen popularisoinnissa on jatkuvasti paljon tehtävää. Norsunluutornien raunioilla näyttääkin nykyisin olevan meneillään taistelu siitä, kuka pääsee näkyvimmiltä paikoilta huutamaan oman alansa ja tutkimuksensa puolesta kaikille mahdollisille tahoille. Myönteinen julkisuushan tuo rahaa. Avautuminen on tarpeen myös ympäröivän yhteisön palvelemisen vuoksi.

    Haasteita riittää

    Kuvatun tilanteen tekee tieteenteon kannalta haastavaksi ensinnäkin se, että tieteentekijöiden pitää kaikissa tilanteissa toimia omilla ehdoillaan. Tieteentekijät eivät voi tinkiä vapaudestaan ja periaatteistaan tieteenharjoittamisessa. Halutessaan heidän on voitava myös kiivetä norsunluutorneihinsa riippumatonta perustutkimusta harjoittamaan.

    Erityisiä paineita kohdistuu yliopistolaitokseen. Sen on vastattava yhteiskunnan muuttuviin haasteisiin ja lisättävä sitä kautta rahoituspohjaansa. Samalla sen on säilytettävä itsenäisyytensä ja mahdollisuutensa riippumattomaan tutkimukseen. Tähän liittyy akateemisen organisaation dynamiikan ja tieteenalayhteisöjen sisäisten kulttuurien kunnioittaminen.

    Keskeinen ongelma ei liene enää tieteentekijöiden eristäytyminen. Keskeiseksi on noussut lähes päinvastainen ongelma: miten tavalliset kansalaiset tai edes tieteentekijät selviävät valtavassa informaatiotulvassa. Mitä on olennaista, mitä edes tarpeellista tietää? Miten löytää tämä tietous tietotulvasta?

    Suurta yleisöä hämmentää myös se, että tieteenharjoittajalta ei välttämättä saada yksiselitteistä vastausta. Jos selkeä vastaus saadaankin, jo seuraava asiantuntija voi kyseenalaistaa sen. Tieteellinen tieto ei olekaan aina yksiselitteistä. Moniselitteisyyden ja epävarmuuden sietäminen lienee yksi perustaito, jonka tulisi kuulua jokaisen kansalaisen varustukseen nykyisessä tietoyhteiskunnassa. Se edistäisi myös tieteen jalkautumista yhteiskuntaan ja vanhakantaisten ennakkoluulojen hälventämistä. Kansalaisten kasvattaminen moniselitteisyyden sietämiseen voikin olla tietoyhteiskuntamme erityisen merkittävä haaste.

     

    Uolevi Lehtinen

    Kirjoittaja on Tampereen yliopiston professori, joka toivoo kirjoituksensa herättävän keskustelua tieteen ja tieteenharjoittajien yhteiskunnallisesta asemasta ja rooleista.