Onko Suomella varaa vaurastua?

Yliopistojen toimintaa uuden vuosituhannen alkuvuosiksi on linjattu viime syksyn aikana. Valtioneuvoston vahvistama koulutuksen ja yliopistoissa harjoitettavan tutkimuksen kehittämissuunnitelma, tiede- ja teknologianeuvoston tuore katsaus sekä yliopistojen toimintamenojen rahoitusjärjestelmän kehittämistä ja yliopistojen perusrahoituksen lakisääteistä turvaamista pohtineiden työryhmien muistiot tarkastelevat yliopistojen tehtävää kansallisessa innovaatiojärjestelmässä, resursointia ja tulostavoitteita.

Uuden tiedon luominen tieteellisen tutkimuksen kautta on tietoon ja osaamiseen nojaavan kansallisen kehittämisstrategian perusta. Kehittämisstrategian onnistuminen riippuu yliopistojen tutkimuksen laadusta ja tuloksista.

Maan hallituksen ohjelman mukaisesti yliopistoja kehitetään niin, että ne kykenevät vastaamaan korkeatasoisesta perusopetuksesta, tutkijankoulutuksesta ja tieteellisestä tutkimuksesta. Julkista rahoitusta kehitetään niin, että korkealaatuista innovatiivista tutkimusta vahvistetaan tieteen- tai taiteenalasta riippumatta ja huippuyksikköpolitiikkaa jatketaan.

Erityisesti yritysten tutkimus- ja tuotekehitysrahoituksen voimakas kasvu on nostanut esiin niiden, yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistoiminnan merkityksen ja julkisen sektorin rahoitusosuuden pohtimisen. Kansainväliset resursointivertailut havainnollistavat kuinka paljon suuremmat suorituspaineet Suomessa kohdistuvat yliopistojen opettajiin ja tutkijoihin.

Kansainvälisessä ostovoimapariteettiin perustuvassa vertailussa yliopistossa tehdyn tutkimustyövuoden laskennallinen hinta on Suomessa 20 % alle EU:n keskiarvon ja lähes 30 % Pohjoismaiden keskiarvon alapuolella. Yliopistojen perusrahoituksen suhteellinen niukkuus, josta palkat ovat noin kaksi kolmasosaa, on merkittävin selittävä tekijä.

Vuoden 1995 tilastojen perusteella koulutusmenot yliopistosektorilla opiskelijaa kohden olivat lähes 40 prosenttia OECD-maiden keskitasoa pienemmät. Suomi, joka tutkimuksen ja tuotekehityksen bruttokansantuoteosuudella mitattuna on nopeasti kivunnut tietoon panostavaksi esimerkkimaaksi, jaksaa OECD-maiden vertailussa vielä opintien alkuvaiheessa pitää huolta maamme tulevaisuudesta, mutta herpaantuu sitten yliopistojen toiminnan resursoinnissa.

Yksityisellä rahoituksella tehtävän tutkimuksen ja tuotekehityksen voimakas kasvu tarvitsee enemmän ja paremmin koulutettuja tutkijoita. Kysyntään vastaaminen edellyttää kaikki tieteenalat huomioivaa kasvavaa julkista rahoitusta tutkimukseen ja tutkijankoulutukseen. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten on voitava kilpailla paitsi oman maamme myös muiden maiden parhaista lahjakkuuksista niin tutkimusympäristöjen kuin palkkojenkin avulla. Vaikka tietokantavertailut osoittavat, että suomalainen tutkimus on keskimäärin korkealla kansainvälisellä tasolla, on epärealistista uskoa, että kymmenien prosenttien aliresursoinnista huolimatta on jotenkin mahdollista menestyä uutta tietoa tuottavan tutkimuksen huipulla käytävässä globaalissa kilpailussa.

Valtion työmarkkinalaitoksen selvitys, joka sisältää valtiotyönantajien näkemykset valtion palkkakilpailukyvystä, osoittaa, että kaikista heikoimmin menestyvän ryhmän muodostavat yliopistojen johto- ja asiantuntijatehtävissä olevat. Professorien palkkauksessa on kyse yliopistojen korkeatasoisen tutkimuksen tulevaisuudesta.

Työmarkkinaneuvotteluissa saavutettu neuvottelutulos näyttää valtion virkamiesten osalta johtavan yleistason mukaisesti 3,1 prosentin palkankorotuksiin. On perusteltua syytä toivoa, että sopimukseen kirjattu tavoite korjata valtion virkamiesten palkkojen jälkeenjääneisyyttä valtion palkkaseurantatyöryhmän loppuraportin suositusten mukaisesti johtaa yliopistoissa välttämättömiin tasokorotuksiin. Professoriliitto uskoo, että uusi virka- ja työehtosopimus ja sen pohjalta vielä käytävät tarkentavat järjestelyvara- ja muut neuvottelut aikaa myöten pienentävät palkkojen jälkeenjääneisyyttä ja edistävät niiden kilpailukykyä.

Juhani Keinonen
puheenjohtaja
Professoriliitto