• pääsivu
  • sisällys
  • Kolumnisti on tutkijalehtori ja psykologian tohtori. Hän johtaa Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan pedagogista yksikköä.

    K I R S T I L O N K A

    Johtajat tunteiden armoilla

    Yliopisto on täynnä hyvin älykkäitä ihmisiä. Tämä ei kuitenkaan suojele meitä työilmapiiriongelmilta tai katkerilta tunteilta. Melkein jokaisen yliopistossa menestyneen taustalta löytyy jossain vaiheessa koettu nöyryyttävä kokemus, joka liittyy esimerkiksi viranhakuun, pätevöitymiseen tai opinnäytteiden tarkastamisprosessiin. Voisi sanoa, että koko tiedeyhteisö on täynnä eri tavoin väärinymmärrettyjä neroja. Ongelmana lienee ihanteiden ja todellisuuden yhteensopimattomuus.

    Yliopiston ihanteena on mahdollisimman hyvin tuotettu ja perusteltu tieto. Sellaista tietoa pidetään tieteellisenä, joka pystyy läpikäymään tieteellisen keskustelun ja arvioinnin kriteerit eli saadaan julkaistua tieteellisillä foorumeilla, esim. tieteellisissä lehdissä. Tiedon kumuloituva luonne ja virheellisten tulosten vääräksi todistaminen ovat osa tieteellistä metodia. Jo julkaistuistakin tutkimuksista voidaan usein löytää virheitä. Tiede on siis jatkuvasti itseään korjaavaa.

    Tästä seuraa se käytännön ongelma, että jokainen tiedeyhteisössä työskentelevä ihminen joutuu potentiaalisesti kriittisyyden ja nöyryytyksen kohteeksi. Hän on jatkuvasti tarkkailtavana ja arvioitavana, kriittinen kollega etsii virhettä loogisessa päättelyssä tai osoituksia lahjattomuudesta. Ei tulla ajatelleeksi, että yksittäinen tutkija on aina rajallinen ajattelussaan. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, että häneltä puuttuisi jokin salaperäinen ominaisuus, jota kutsuttakoon vaikka “lahjakkuudeksi”. Tieto ei välttämättä kumuloidu yhden tutkijan päässä, vaan siihen tarvitaan asteittain syvenevä keskustelu, jota käy tutkimusryhmä sekä koko tiedeyhteisö.

    Koska innokkaita tutkijoita on enemmän kuin virkoja ja määrärahoja, henkiinjäämisestä käydään veristä kamppailua. Tieteestä muodostuu pudotuspeli, jossa lyömäaseina käytetään ylikriittistä ja pilkallista asennetta. Henkevät keskustelut ja tieteen ideaalit jäävät taka-alalle, kun aletaan puhua “tulosvastuusta” ja mitata julkaisuluetteleloiden pituuksia. Kuitenkin ainoa asia, jolla yliopisto voi kilpailla yksityisen sektorin kanssa hyvästä työvoimasta, on akateeminen vapaus ja oikeus nauttia omasta työstä. Materialla emme voi ylvästellä.

    On aikamoinen dilemma, että juuri tiedeyhteisössä johtaminen vaatisi erityisiä tunne-elämän taitoja. Laitoksilla, johtoryhmissä ja tiedekuntaneuvostoissa vellovat monenlaiset tunteet, jotka on naamioitu akateemisiin traditioihin ja asia-argumentteihin. Itse asiassa hyvin usein on kyse yksilöiden henkilökohtaisista tunteista, ennakkoasenteista ja kaunoista. Johtajan pitäisi pystyä tunnistamaan nämä ja suhtautumaan niihin. Valitettavasti tämä edellyttää, että hän itse on tunnistanut omia vahvuuksiaan ja heikkouksiaan sekä pystyy reflektoimaan omaa toimintaansa.

    Vaarallisinta on, jos meillä on meneillään eräänlainen kaksoiskirjanpito: samanaikaisesti kuin toimimme virallisesti ohjekirjan mukaan, toimintamme kuitenkin perustuu epävirallisiin äänettömiin arvoihin. Meillä saattaa esimerkiksi olla jokin oma uskomus siitä, ”kenestä tulee hyvä tutkija”. Näin suosimme vain tietynlaista ihmistyyppiä ja vahvistamme samalla omia uskomuksiamme.

    Ihmisten hyvinvoinnille olisi keskeistä sosiaalinen tuki, osallistuminen päätöksentekoon ja tunne siitä, että he pääsevät käyttämään kykyjään täysipainoisesti. Erilaisten näkökulmien sietäminen olisi ensiarvoisen tärkeää, jotta ajattelumme pääsisi riittävästi uudistumaan.

    Ihmissuhdetaidot ovat sitä tärkeämpiä, mitä korkeammalla johtamisen tasolla liikutaan. Niiden oppiminen on tutkimusten mukaan mahdollista myös aikuisille ihmisille ja miehet oppivat niitä yhtälailla kuin naiset, tosin joissain tapauksissa hitaammin. Tällaisia asioita ei kuitenkaan opita luennoilla, vaan kokemuksellisten työtapojen avulla. Ihmisen pitäisi kokemustensa kautta tutustua omiin tapoihinsa reagoida erilaisissa vuorovaikutustilanteissa. Kun automaattisiksi muodostuneet ajattelumallit tulevat edes osin tietoisiksi ja avoimiksi keskustelulle, niiden muuttaminen on mahdollista. Tämä vaatii aikamoisen kulttuurin muutoksen.