Eläinlääketieteellisen tiedekunnan siirtosähläyksen jälkimaininkeja

Viime marraskuussa eläinlääketieteellisen väki järkyttyi taas kerran, pääministeri oli Varkaudessa pitämässään puheessa esittänyt alan siirtoa Kuopioon. Edellisen hankkeen päälle ei vielä ollut kerinnyt kunnolla pöly laskeutua. Keväällä1992 alkanut siirtoselvitys päätyi sillä kertaa siihen, että eläinlääketieteellinen korkeakoulu (EKK) lakkautettiin ja ala liitettiin tiedekuntana Helsingin yliopistoon 1995. Kuten silloin, niin tälläkin kertaa siirtohanke tuli henkilökunnalle täytenä yllätyksenä. Viime syksyn aikana oli valmisteltu yhteistyössä opetusministeriön kanssa erikoiseläinlääkärikoulutusta ja aloitettu eri työryhmissä valmistella Helsingin yliopiston suunnitelmaa tiedekunnan siirrosta Viikin kampukselle. Missään vaiheessa ei tiedekunnalle oltu vihjattu siirtosuunnitelmista. Lehtitietojen mukaan hanketta oli kuitenkin jo kesästä asti valmisteltu OPM:n ylimmän johdon toimesta. Tiedekunnalle ei edes siirtosähläyksen aikana OPM:stä tullut virallista tietoa, että alan siirtoa Kuopioon edes selvitettäisiin, eikä tietoa tai lausuntopyyntöä tullut sen enempää millekään muullekkaan eläinlääketieteen asiantuntijataholle.

Henkilökunnan ensimmäinen reaktio oli tyrmistys ja turhautuminen. Tunnelma oli masentunut. Kyseltiin toinen toisilta, että taasko tämä alkaa ja kuka tällä kertaa jaksaa uhrata aikansa ja tarmonsa turhan hankkeen kaatamiseen. Viimekerralla eduskuntaan vietiin 100 000 nimen adressi, paljonko nimiä tarvitsee kerätä tällä keralla? Eläinlääketieteen näkökulmasta siirtohankkeen kaikki perustelut olivat yhtä lahoja ja tyhjiä kuin edelliselläkin kerralla. Mikään perustelu alan sijaintipaikasta ei ollut viidessä vuodessa muuttunut, ehkä rakentamisen hintaa lukuun ottamatta. Kuitenkin opetusministeriö esitti taas uuden siirtoselvityksen tekoa samasta jo moneen kertaan päätetystä asiasta.

Yhteishenki lujittui entisestään

Ensi tyrmistys meni ohi nopeasti ja lamaannuksen tilalle tuli toiminta. Yliopiston johto tuki yhtenäistä henkilökuntaa. Myös opiskelijat huolestuivat perustellusti alansa koulutuksen kohtalosta. Siirtoa kannattavat poliitikot koittivat vaientaa opiskelijoita sanomalla, että eihän tämä teitä koske, tehän olette jo valmistuneet ennen siirron toteutumista. Opiskelijoiden ymmärrys riitti käsittämään jatkokoulutuksen kohtalon siirron yhteydessä ja myös nykyisen henkilökunnan voimavarojen haaskauksen kaikessa siirtovalmistelun pyörityksessä.

 

Dekaani Hannu Saloniemi, kansleri Risto Ihamuotila ja vararehtori Raija Sollamo olivat kertomassa eläinlääketieteelliselle tiedekunnalle 24.2. valtioneuvoston päätöksestä, että tiedekunta säilyy Helsingin yliopistossa.

Vanha sanonta “yhteinen vihollinen yhdistää“ taitaa pitää paikkansa. Pienen tiedekunnan väki tuntee toisensa ja hyvä yhteistyönhenkemme on jo aiemminkin havaittu palkitsemisen arvoiseksi Helsingin yliopistossa. Tällainen hanke lujitti yhteishenkeä edelleen. Kun opettajakunnan suhteet opiskelijoihin ovat vielä harvinaisen välittömät, niin tällaisessa porukassa jaksaa vähilläkin resursseilla paremmin tehdä töitä. Pintaan nousi taas kerran “talvisodan henki” koko tiedekunnassa.

Järjestöjen ja media vaikutus

Eläinlääketiede on pieni ala ja yksin olisimme helposti muiden armoilla, mutta saimme nopeasti monien eri tahojen yksiselitteisen tuen taaksemme. Toiminnan jatkuva sotkeminen tarpeettomilla siirtohankkeilla tuntui yhteistyötahojen mielestä täysin kohtuuttomalta. Hyvin nopeasti eri ammattijärjestöt ottivat kantaa tiedekunnan työrauhan puolesta. Samassa rintamassa olivat opiskelijajärjestöt ja eri koti- ja seuraeläinyhteisöt - jopa savolaisosakuntakin vastusti siirtoa. Kun näitä siirtohankkeita tuntuu tulevan riittävän tiheään tahtiin, niin asia on myös median tuoreessa muistissa. Tiedekunnan kohtalon vaiheista uutisoitiin hämmästyttävän runsaasti kaikissa mahdollisissa välineissä. Uskon, että tämä oli osaltaan korostamassa asian painoarvoa myös poliittisten päättäjien mielessä ja helpotti yhteistyötä heidän kanssa.

Alun salamasodan jälkeen hanke juuttui nopeasti asemasota vaiheeseen. Vaatii kohtalaista turnauskestävyyttä kerta toisensa jälkeen valmistautua “lopulliseen päätökseen” ja saada kuulla, että asia siirtyy taas. Lopulta tilanne alkoi jo saada siinä määrin farssimaisia piirteitä, että asiaan oli pakko hakea ratkaisu ja valtioneuvosto päätti (24.2.) äänestyksen jälkeen luopua siirtoselvityksen valmistelusta. Hiihtolomaviikolla tullut päätös otettiin tietysti suurella tyydytyksellä vastaan. Hankkeen järkevää lopputulosta ei kuitenkaan koettu voittona, sillä koko kolmen kuukauden piina tuntui niin tarpeettomalta ja hyödyttömältä painajaiselta ja voimavarojen haaskaamiselta.

Aliresurssointi tuli esiin

Jos joka asiasta täytyy yrittää löytää positiivisia puolia, niin kaksi näkökohtaa nousee mieleen. Meidän opiskelijamme saivat erinomaisen yhteiskuntakoulutuksen. Tämä porukka näki ja koki, että päätöksentekoon omissa asioissa voi vaikuttaa. Politiikkoihin saa ja kannattaa ottaa yhteyttä ja kun väsymättä perustelee asiansa, niin joku aina jossain kuunteleekin. Vaikka politiikkojen aivoituksista syntyy jopa tämänkaltaisia sekoiluja aluepoliittisten irtopisteiden kalastelussa, niin sama järjestelmä pystyy myös hautaamaan moisen hölmöilyn.

Toinen, toivon mukaan myös hyödyllinen asia oli, että monella taholla mediassa saimme tuotua esiin eläinlääketieteen aliresurssoinnin maassamme. Jokaisen torjutun siirtohankkeen yhteydessä meitä on tukistettu uppiniskaisuudestamme. Tämän seurauksena, vaikka opiskelijamäärämme ovat viimeisten vuosikymmenien aikana kaksinkertaistuneet ja opetuksen ja tutkimuksen vaatimukset huikeasti kasvaneet, on tiedekunnan opettajamäärä polkenut täysin paikallaan. Tiedekunnassa toimii 47 vakituista opettajaa, joista 18 professoria. Norjassa on vastaavan kokoisessa yksikössä 38 professoria ja esimerkiksi Ruotsin henkilöstöbudjetti on kolminkertainen meihin verrattuna. Myös opetusministeri tiedosti aliresurssoinnin ja lupasi siirtojupakan yhteydessä ottaa alan erityissuojelukseensa sijaintipaikasta riippumatta. Jatkossa nähtäväksemme jää miten tämä toteutuu.

Henkilökunta on luonnollisesti keskenään usein pohtinut mistä johtuu jatkuva riepottelu. Yhtenä selityksenä on tarjottu alan pienuutta. Olemme riittävän pieni uhrattavaksi kulloisiinkin poliittisiin peleihin pelinappulaksi. Jos näin on, niin myönteinen päätös asiassamme voi olla koko tieteenteon ja yliopisto-opetuksen voitto. Meidän esimerkkimme mukaan ei pienenkään tieteenalan tarvitse alistua tahdottomaksi pelivälineeksi. Yhteistyössä ammattijärjestöjen ja muiden viiteryhmien, sekä politiikkojen kanssa asioihinsa voi vaikuttaa.

Antti Sukura
eläinlääketieteellisen
patologian professori (mvs)

Kuva: Lehtikuva/Jaakko Avikainen