Opetus, oppiminen ja nykyaika

Opiskelijapoika Kalle oli käymässä kotonaan ja valitteli isälleen: ”On se kallista tuo opiskelu. Vaekka mitenkä vähä yrittäs opiskella, ni sitä enempi vuan tärvääntyy rahhoo.”

Kun kopiokoneet ilmestyivät yliopiston käytäville, opetus kävi opiskelijoiden mielestä tarpeettomaksi. ”Luennot ovat lukutaidottomia varten”, oli tapana sanoa. Sen harvan kerran kun opiskelija eksyi luennolle, hän ei tuntenut oppivansa mitään. Harjoituksiinkaan ei kannattanut lähteä, koska ilman luentopohjaa niistä ei ymmärtänyt mitään, saatikka että olisi kyennyt ratkaisemaan kotitehtäviä etukäteen. Useimmiten löytyi kuitenkin joku, jolta saattoi kopioida.

Tenttejä tarkistaessani tunnistin, kuka oli kopioinut pitämistäni harjoituksista. Symbolit olivat samat; usein valitettavasti väärässä järjestyksessä. Ymmärryksestä ei ollut tietoakaan. Epäilin, oliko lukutaidossa sittenkin vikaa, kun samaa tenttiä käytiin yrittämässä useita kertoja. Koska asioita ei ymmärretty, kiinnostus opiskelua kohtaan loppui. Edessä oli opintojen keskeyttäminen. 90-luvun alussa tilanne oli monilla laitoksilla todella huolestuttava. Valmistujat ja tutkijakoulutettavat olivat vähissä. Koululaitosta oli uhkaamassa opettajapula. Se uhka on edelleen olemassa.

Jos oli häpeällistä osallistua opetukseen, oli myös itse opettaminen aliarvostettua. Opetuksesta kiinnostunut assistentti haki tukea ja motivaatiota pedagogisilta kursseilta – usein laitokselta ja työtovereilta salaa. Laitoksen edun mukaiseksi ei nähty opetukseen panostamista; vain tutkimus toi mainetta ja kunniaa. Myös opettajan työuran kannalta vain tutkimuksella oli merkitystä.

Onneksi yliopistokulttuurissa ollaan pääsemässä irti opetuksen halveksimisesta. Kiitos siitä kuuluu päätoimisten opetuksen kehittäjien lisäksi rehtoreillemme ja niille professoreille, jotka omilla kannanotoillaan ja ratkaisuillaan ovat kohottaneet opetuksen arvostusta. Opetuksen kehittämistyöryhmien puheenjohtajiksi ja jäseniksi tulisikin valita professoreita, jotta työryhmien päätöksillä olisi toteutumismahdollisuuksia. Palautteen mukaan opetus on nykyään huippuluokkaa ja luentosalit täyttyvät. Lieneekö tämä osittain opiskelun kehittymisen ansiota? Laitoksellani tehdyn selvityksen mukaan opiskelun paranemisesta seuraa opetuksen paraneminen toisessa potenssissa!

Opiskelijat tulisi ottaa työryhmiin mukaan runsaslukuisesti. Se lisää opiskelijoiden vastuuntuntoa ja ilmapiiri paranee.

Virtuaalisuudessa suurempi uhka kuin kopiokoneissa

Yliopistonlehtorien liitto vietti viime vuoden toukokuussa 30-vuotisjuhlia. Omalle laitokselleni, Oulun yliopiston matemaattisten tieteiden laitokselle, lehtoraatteja alettiin perustaa kymmenen vuotta sitten, kun oppimista ryhdyttiin todenteolla kehittämään. Tarvitaanko lehtoreita tässä tietokoneyhteiskunnassa vielä 30 vuoden päästäkin? Uskallan ennustaa, että mitä suurimmassa määrin. Virtuaalisuudessa piilee vielä suurempi vaara kuin monistuskoneissa.

Useimmiten lehtorit huolehtivat alkuvuosien luento- ja laskuharjoitusopetuksesta. Nuorten valmiudet yliopisto-opintoihin ovat usein puutteelliset. Akateeminen vapaus ymmärretään väärin, ja siinä piilee vaaransa. Huvitukset tuntuvat houkuttelevilta luennoilla istumisen vastapainona. Kukaan ei kontrolloi poissaoloja. Järkytys koetaan vasta, kun tentit ovat lähestymässä. Parin illan lukeminen ei riitä. Valmistautuminen pitäisi aloittaa heti syksyllä. Akateeminen vapaus onkin kovaa työtä ja vastuuta. Lehtorien ja tutorien tehtävänä on ohjata tiedonjanoiset fuksit mielekkään opiskelun pariin.

On hyvä, että yliopistossa on opettajia, jotka voivat vapaasti paneutua opiskelijoiden ongelmiin. Pieni palkka ja opetuksen suuri määrä eivät ole houkutellet näihin virkoihin leipälehtoreita. Lehtoraatista on muodostunut suorastaan kutsumusammatti.

Lehtoreilla jos kenellä tulisi olla laaja kuva laitoksella tehtävästä tutkimuksesta. Suuri työmäärä ei ole useinkaan jättänyt tilaa omalle tutkimukselle. Kokonaistyöaikajärjestelmässä lehtoreillakin olisi mahdollisuus korvata osa opetustaan tutkimuksella. Vaarana tässä on, että virkoihin voi hakeutua henkilöitä, joille oma eteenpäin meno on opiskelijan auttamista tärkeämpi tavoite.

Siteeraan lopuksi professori Heikki Ruismäen ajatuksia opettamisesta ja oppimisesta:

 

”Vuosikausia sitten ajattelin, että hyvä opettaminen on sitä, että opettaja rakastaa opettamista, kunnes tajusin ettei se riitä, opettaminen pyörii minässään. Löysin oppilaat ja ymmärsin, että opettajan pitää rakastaa oppilaitaan mikäli mielii Opettajaksi, kunnes huomasin, ettei sekään riitä, vaan opettajan täytyy rakastaa oppimista – oppimista yksin ja sinällään. Vuosia koeteltuani heräsin huomaamaan, että oppiminen ei ole minun ja oppilaitteni asia, vaan se on Minun ja Meidän kaikkien asia.”

Alli Huovinen
matematiikan lehtori,
Oulun yliopisto