Professorit barrikadeille

Uuden Suomen legendaarinen pakinoitsija, Olli, totesi aikoinaan, että kun kirjoittaa itsestään, niin kirjoitus tulee itsestään. Kolumnistin ei kannata ryhtyä penkomaan omia asioitaan. Omasta ammatistaan sitä vastoin voi tarinoida.

Viime vuoden lopulla näkyi tietoja siitä, että professorit ovat tyytymättömiä elämäänsä ja harkitsevat jopa työtaistelua keinona asemansa parantamiseen. Korkeasti oppineita herroja ei ole totuttu näkemään barrikaadeilla.

Virkakuntani ajettiin viime vuosikymmenellä todella nurkkaan. Yliopistomäärärahoja supistettiin reaalisesti opiskelijoita kohti laskien reilulla viidenneksellä. Laman kaapuun pukeutunut saneerausmies on tehnyt ylopistojen osalta urakkahommia. Opiskelijaa kohden lasketut määrärahat olivat viime vuosikymmenellä OECD-maissa keskimäärin lähes kaksi kertaa Suomea korkeammat.

Hiljattain ilmestyneessä valtion palkkaseurantatyöryhmän (VALPAS) loppuraportissa todetaan, että ansiotaso valtiolla on selvästi alempi kuin yleisillä työmarkkinoilla. Tämän selvityksen mukaan yliopistojen johto- ja asiantuntijatehtävissä olevat henkilöt kärsivät poikkeuksellisen huonosta palkkakilpailukyvystä.

Viime vuosina on voimakkaasti korostettu jatkotutkintojen kasvun merkitystä. Tietoyhteiskunnassa pitäisi saada huomattavasti lisää tohtoreita liikenteeseen. Omassa toiminnassani, jossa vastaan tulee lisääntyvässä määrin poikkitieteellisiä opinnäytteitä, olen ehtinyt hämmästelemään väitöksistä maksettavia palkkioita. Väitöskirjan esitarkastuksesta maksettavan palkkion myötä pääsee noin kolmen markan tuntiansioille. Varsinaisessa väitöksessä saa tarkastaja hieman enemmän, lähes neljä markkaa tunnilta. Oman eteisen tapetointi on aivan olennaisesti tuottavampaa työtä. Väitösten yhteydessä maksetut palkkiot loukkaavat erittäin syvästi tarkastajien ammattitaitoa.

Nykyisessä globalisoituvassa taloustilanteessa vihjataan useasti siihen suuntaan, että Suomeen pitäisi houkutella kansainvälisiä kykyjä tiedemaailmaa piristämään. Ajatus sinällään on hyvä. Ihmettelen vain, mitkä voisivat olla ne houkuttimet, jotka saavat ulkomaiset virkaveljet liikkeelle Suomen suuntaan. Suomessa puhuttu kieli ja maksettu raha eivät ainakaan houkuttimina tule kyseeseen.

Muutama vuosi sitten siirryin itse paluumuuttajana Suomeen. Oletin tyhmyydessäni, että valtio maksaa muuttokuorman. Tätäkään kustannusta, jonka pääsääntöisesti kansainvälisellä kentällä kantaa työnantaja ei Suomessa saanut valtion piikkiin.

Suomeen kotiuduttuani kuulin, että opetustoimessa suositaan verkottoitumista, mikä on erittäin järkevää. Olen usean vuoden ajan juossut jalat altani kursseja pitämässä, koska omalta alaltani löytyy runsaasti koulutustarvetta. Saamistani lisätuloista kannettaan erittäin korkeaa marginaaliveroa. Verkostoituminen onkin hyödyllistä valtion, ei niinkään professorin kannalta. Siksi sen etuja korostetaan.

Opettaminen on, tai sen ainakin pitäisi olla, kutsumusammatti. Korostan oman kouluni ulkopuolella opettaessani aina sitä, miten lähden eskrahommiin mukaan kunnioituksesta oppilaita kohtaan. Erittäin useissa tapauksissa aikuiset, työssä käyvät henkilöt kouluttautuvat oman ja yhteiskunnan eduksi. Tämä on ihailtavaa.

Viime aikoina on tiedotusvälineissä kerrottu Uudenmaan veroviraston innovaatiokyvystä. Kyseisen viraston mukaan työnantajan maksama jatkokoulutus voidaan katsoa olevan verotettavaa tuloa. Kun korkealla rajaverolla on opettamisesta viety kaikki rahallinen mielekkyys jatko-opintojen osalta, onkin aika saada puntit tasan ja viedä myös oppilailta halu koulutukseen. Siitähän tietoon ja sen käyttöön perustuva hyvinvoinnin kasvu saa tasapuolisen kuolinkolkkauksen.

Väitöksen yhteydessä vastaväittäjä saa väitöskirjasta, joka suomalaisen käytännön mukaan pitää julkaista, oman ilmaiskappaleensa. Tämä kohtuuton luontaisetu on pikimmiten syytä saattaa verotuksen piiriin, mahdollisuuksien mukaan taannehtivasti. Tietoa luovien akateemisten ihmisten ahneudelle on näytettävä selvät rajat.

Nykyisin kuulee usein sanottavan, että professoreiden on yhä enemmän oltava toimitusjohtajia, jotka juoksevat rahan perässä keräämässä ulkopuolisia projekteja omalle reviirilleen. Tämä on tärkeää, koska nykyisin noin kolmannes akateemisten laitosten rahoituksesta tulee ulkopuolisista lähteistä. Samalla ei oikein jakseta keskustella siitä, miten tämä toimitusjohtaminen syö professoreiden resursseja pois perustoiminnoista, joiden pitäisi koostua opetuksesta ja tutkimuksesta. Toimitusjohtajan homma, josta ei makseta toimitusjohtajan korvausta, ei ole aina hauskaa.

Jostain muistan lukeneeni, että professorilta edellytetään opetustaidon ja tieteellisen pätevyyden ohella omalla alallaan tarvittavaa käytännöllistä perehtyneisyyttä. Nykyisillä, globalisoituvilla markkinoilla viime mainittu kohta korostuu: professoreilla pitäisi olla ainakin omalla alallani käytännön kokemusta yritystoiminnasta. Kansainvälisessä liiketoiminnassa menestyneitä henkilöitä on lähes mahdotonta houkutella akateemiselle kentälle nykyisin käytössä olevilla eväillä.

Nykyisin ei voida enää tukeutua professorien osalta hajamielisiin stereotypioihin, kuten esim. entiseen professoriin, joka meni kukkakauppaan pyytäen kimppua dementiaa. Kun kukkakauppias huomautti, ettei sellaista kukkaa olekaan, vastasi professori, että häntä on jo pitkään vaivannut kiusallinen atsalea.

Älypääomasta on tullut pysyvästi talouden ja hyvinvoinnin kasvun moottori savupiipputeollisuuden jälkeisellä kaudella. Tämä toteamus kuulostaa nykyisin jo jankutukselta. Laman jälkeisessä Suomessa ei sitä vastoin ole jankuttamista huomauttaa korkeimpien opinahjojen huonosta taloustilanteesta, joka uhkaa romuttaa kansantalouden kilpailukykyisyyden keskipitkällä aikavälillä.

Tauno Tiusanen
professori
Lappeenrannan
teknillinen korkeakoulu