Bologna 1999: yliopisto-opetuksen kehittäminen Euroopassa

Bologna 1999 (kts. http://www.unige.ch/cre) on eurooppalaista yliopisto-opetusta koskeva julistus, jonka 29 maan opetusministerit allekirjoittivat Bolognassa 19. kesäkuuta 1999. Allekirjoittajia olisi paikalla pitänyt olla 30, mutta Lichtenstein oli unohdettu pyytää mukaan. Julistus pohjautuu Sorbonnen julistukseen vuodelta 1998 sekä eurooppalaisten yliopistonrehtorien vuonna 1988 Bolognassa allekirjoittamaan Magna Charta Universitatum -asiakirjaan. Sen keskeisiä teemoja ovat yliopisto-opetuksen merkitys yhteiskunnan kehitykselle sekä tarve kehittää korkeakoulututkintoja läpinäkyvämpään suuntaan. Bologna 1999 on alkusysäys prosessille, joka on määrä saattaa loppuun vuonna 2010, ja jonka ensimmäinen seurantakokous järjestetään Prahassa vuoden 2001 toukokuussa. Uudistustyön aloite on tullut ylhäältä, mutta nyt nimenomaan yliopistoväen on syytä tarkastella julistusta lähemmin ja osallistua aktiivisesti kehittämistyöhön.

Eräs julistukseen kirjatuista tavoitteista on luoda yliopisto-opetukselle yhteiseurooppalainen perusta. Mikäli sellainen saataisiin aikaan, katsottaisiin sen parantavan kansalaisten työnsaantimahdollisuuksia ja lisäävän heidän liikkuvuuttaan, mikä puolestaan parantaisi eurooppalaisen yliopisto-opetuksen kilpailukykyä maailmanlaajuisella tasolla. Tarkoituksena ei ole standardisoida tai yhdenmukaistaa eurooppalaista yliopisto-opetusta, päinvastoin: julistuksessa korostetaan sitä, että Euroopan eri maiden on voitava säilyttää omaleimaisuutensa ja itsehallintonsa myös tällä saralla. Keskeisenä periaatteena on edelleen akateeminen vapaus - siinä muodossa kuin se on Magna Chartassa määritelty. Tavoitteenamme on luoda yhteiseurooppalainen strategia yhteisten ongelmien ratkaisemiseksi; strategiaan tulee tällöin sisältyä myös järjestelmä, jonka avulla kunkin maan yksilöllisiä ratkaisuja voitaisiin verrata toisiinsa.

Julistuksen mukaan yliopisto-opetuksen tulee olla kaksiportaista, ts. tutkintoja on kaksi: alempi (undergraduate) ja ylempi (graduate), joista ensiksi mainitun (Bachelor) laajuuden on oltava vähintään kolme vuotta, ja sen on tarjottava oikeus ylempien (Master/Doctor) tutkintojen suorittamiseen sekä vastattava työmarkkinoiden tarpeita. Meidän suomalaisten on nyt tarkkaan mietittävä, mitä tämä käytännössä tarkoittaa. Nykyisin yliopisto-opintomme on suunniteltu niin, että tavoitteena on maisterin tutkinto. Voimmeko jatkaa samaan tyyliin vai olisiko kandidaatin tutkinnon painoarvoa lisättävä? Opetusministeriön virkamiehet ovat jo saattaneet tiedoksi (Bologna 1999 -julistukseen viittaamalla), että näin on tehtävä, mutta kandidaatin tutkinnon painoarvon lisäämistä ei ole huomioitu ministeriön rahanjakomallissa, eikä se myöskään ole saanut sellaisen tutkinnon asemaa, johon maisterin tutkinnon tulisi perustua. Mikäli arvioimme kandidaatin tutkinnon uudestaan, voi käydä niin, että sillä jatkotutkinnolla, jota Bolognan julistuksessa kutsutaan nimellä Master tai Doctor, tarkoitetaan yksinkertaisesti tohtorin tutkintoa. Meillä on muutama vuosi aikaa päättää asiasta. Myös ammattikorkeakoulututkinnot on otettava huomioon tässä järjestelmässä.

Opiskelijoiden liikkuvuus vaatii ECTS:n (European Credit Transfer System) kaltaista järjestelmää, jonka avulla opintosuorituksia voidaan mitata ja verrata toisiinsa. Suomessa opintojen laajuuden mittayksikkönä on opintoviikko, mutta järjestelmässä on puutteita. Eri aineissa suoritetut opintoviikot eivät ole täysin verrannollisia keskenään, puhumattakaan siitä, etteivät ne aina ole verrannollisia edes saman aineen sisällä. ECTS-järjestelmän kehittäminen edellyttää sitä, että Suomessa onnistutaan käynnistämään keskustelu opintoviikkojen verrannollisuudesta ensin tiedekuntien sisällä ja seuraavassa vaiheessa eri tiedekuntien välillä. Kun meillä vihdoin on selkeä käsitys opintoviikon laajuudesta, voimme ryhtyä vertailemaan suorituksiamme eurooppalaisella tasolla. Vuoden mittaiset täyspäiväiset opinnot vastaavat 60 ECTS-pistettä, mutta kuinka monta opintoviikkoa ne antavat? 30, 40, 50 vai jotain vallan muuta?

Yhteiskunnan tulevien haasteiden väitetään vaativan sitä, että opiskelijat voisivat yhdistellä tutkintoonsa eri kursseja varsin vapaasti. Opiskelijoilla on tuntuma siihen, mitä ajassa kulloinkin liikkuu, ja he opiskelevat tehokkaimmin ja oppivat parhaiten silloin kun saavat tehdä sitä mistä he pitävät. Yksilölliset ratkaisut vaativat vertailukelpoisia kriteereitä ja menetelmiä, joiden avulla tutkintoja voidaan arvioida, koskevatpa ratkaisut sitten yksittäistä opiskelijaa tai koko maata. Samalla tarvitsemme myös eurooppalaista yhteistyötä, jotta yliopisto-opetuksen laatu voitaisiin taata.

Björn Fant
puheenjohtaja,
Tieteentekijöiden liitto