Sosiaalipolitiikkaa monitieteisesti
potenssiin kaksi
Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori
Briitta Koskiaho-Cronström on aina tuntenut vetoa poikkitieteellisiin
tutkimuskohteisiin. Viime vuosina on kansalaisnäkökulmasta tullut
kantava teema ja punainen lanka.
”Sosiaalipolitiikkahan on oppiaineena jo itsessään monitieteinen
siksi, että se soveltaa sosiologiaa, kansantaloutta ja valtio-oppia,
eikä sillä oikeastaan ole mitään omaa tiukkaa tieteellistä ominaislaatua.
Ja kun olen aina etsinyt solmukohtia muiden tieteenalojen suuntaan,
erityisesti filosofiaan, arkkitehtuuriin ja ekologiaan, poikkitieteellisyys
elää minussa kahdella tasolla”, sanoo Briitta Koskiaho, joka kirjoittavana
ja tutkimuksia julkaisevana henkilönä suosii sukunimensä lyhyempää
muotoa.
Sosiaalipolitiikan keskeinen lohko tätä nykyä, myös koko Euroopan
unionissa, on sosiaalisen suojelun ja työelämän rinnalla kansalaisten
osallistuminen. Kansalaisyhteiskunnan ja sen roolin tutkiminen
on myös Koskiahon johtamalle sosiaalipolitiikan laitokselle haaste,
jonka on tuonut pintaan uuden maankäyttö- ja rakennuslain myötä
kehitteillä oleva osallistumis- ja arviointijärjestelmä.
Kun Cronströmien Helsingin-asunnon postiluukusta on haastattelupäivän
aamuna tipahtanut kaupunkisuunnitteluviraston kutsu Kaisaniemen
puiston tulevaisuutta käsittelevään asukaskokoukseen, sosiaalipoliitikko
Briitta voi vilpittömäsi riemuita siitä, että aito tutkimuskohde
tulee kutsumatta luokse. Ja kun aviomies Christofer, teoreettisen
fysiikan professori, lähtee kokoukseen taloyhtiön hallituksen
edustajana, hän voi puolestaan ylpeillä omalla vahvalla asiantuntijakaartillaan,
kun mukaan tulee myös Briitan arkkitehtitytär Kristiina.
Kipakka heitto: onko elämää sosiaalipolitiikan jälkeen?
Viime syksynä ilmestynyt teos ”Kansalaisen sosiaalipolitiikka:
kansalaisyhteiskunta ja hyvinvointivaltio 2000-luvulla” syntyi,
päinvastoin kuin useimmat muut Koskiahon toimittamat ja kirjoittamat
teokset, sosiaalipoliitikkojen yhteistyönä. Tässä tutkimuksessa
heitettiin esiin kysymys: entä jos sosiaalipolitiikkaa ei enää
ymmärretäkään niin kuin se tähän saakka on ymmärretty?
Tarkastelukulma oli siis poleeminen ja epäortodoksi. Koskiaho
itse käsitteli kansalaisyhteiskuntaa yhteisöllisyyden ja erityisesti
kaupunkiyhteisöjen näkökulmasta, Johanna Nurmi pohti kansalaisten
osuutta palvelujen määrittelyssä ja Petri Virtanen selvitti EU:n
sosiaalipolitiikan muuttumista kansalaisten intressien mukaiseksi.
Vuosina 1993-97 Koskiahon johtamalla laitoksella tehtiin Suomen
Akatemian rahoittamaa suurta Ekopolis-tutkimusta, joka oli selvästi
poikkitieteellinen, siinä kun oli tekijöinä muun muassa filosofisen
ja suunnittelumaantieteen koulutuksen saaneet arkkitehdit ja jopa
teologi.
”Yhteiskuntatieteellinen tutkimus jää aina kuitenkin torsoksi,
jos siitä puuttuu empiirinen osa. Kun ekologinen kaupunki on kovin
abs-trakti käsite, projektia olisi pitänyt jatkaa käytännön sovellusten
suuntaan.” Koskiaho korjasi tätä aukkoa myöhemmin oleskellessaan
Tanskassa, jossa sikäläiset tutkijat ovat vieneet mallia käytännönläheiseen
suuntaan.
Koskiahon kokemukset EU-projekteista eivät ole olleet tieteelliseltä
anniltaan kovinkaan inspiroivia. ”EU:ssa ei oikein taideta ymmärtää,
että yhteistä politiikkaa on tutkimusten kautta vaikea rakentaa.
Projekteissa pitäisi lähteä liikkeelle sillä ajatuksella, että
eri osapuolet kehittäisivät omaan kulttuuriinsa soveltuvia malleja.
Sosiaalitieteissä on aina hyvin paljon kulttuurisidonnaisuuksia,
ja aivan tarpeeksi myös erilaisia ympäristötekijöitä. Ekopolis-projektin
asuntoympäristötutkimuksessa hollantilaisten ongelmat vesijättömaalle
rakentamisessa olivat aivan toiset kuin itävaltalaisten ongelmat
alppikylien rakentamisessa.”
Professorin arki onkin yritysjohtajan elämää
Onnetonta on Koskiahon mielestä se, että meillä Suomessakin vapaa
hengenlento ja uusien ajatusten riippumaton kehittely on sosiaalipolitiikan
tutkimuksesta vähentynyt. Yliopistojen tulostavoitteet ovat kovat,
ja tohtoriohjelmiin tulevat osaavat valita tutkimusaiheensa sen
mukaan, miten rahaa on saatavissa. Ja se raha on kovin usein kytköksissä
suoraan käytännön tarpeisiin. Tohtoreita synnytetään nykyään ilman,
että mietittäisiin, mihin ja kuinka paljon tohtoreita tarvitaan.
Ulkopuolisen rahoituksen hankintaan menee Koskiahonkin ajasta
suurin osa. Kun hänen reviiriinsä kuuluu asumisen ja ympäristön
tutkimuksen yksikkö, hän on viime vuosina kiertänyt ministeriöitä,
kaupunkeja ja julkishallinnon säätiöitä. ”Rahaa kyllä tulee, mutta
paljon sen eteen on työtä tehtävä. Oman tutkimustyön teko jää
laitoksen johtajalta vain haaveeksi ja kaikkien vanhempien tutkijoiden
ajasta suuri osa menee neuvotteluihin ja kehittämiskokouksiin
”, hän huokaa.
Perusrahoituksen niukkuus on viime vuosina johtanut virkojen
lakkauttamiseen. Virkojen korottaminen esimerkiksi assistentista
yliassistentiksi ei myöskään onnistu, kun laitoksen perusvoimavaroissa
ei ole välisummaa. Eikä mikään uutinen ole yliopistonopettajien
ja hallintohenkilöstön syvä palkkakuoppa. Tulevaisuus ei näytä
ruusuiselta, kun seuraavalla tulosneuvottelujen kierroksella leikkuri
uhkaa käydä Tampereen yliopiston yli.
Koko yliopistolaitoksen kannalta sinänsä hyvä hanke, apulaisprofessuurien
muuttaminen professuureiksi on Koskiahon mielestä jäänyt muotopuoleksi.
Kun rahaa palkkojen korjaamiseen ei ole ollut, on syntynyt sellaisiakin
vääristyneitä tilanteita, että ansioitunut tieteentekijä on kyllä
nyt professori, mutta jatkuvasti vanhalla apulaisprofessorin palkalla.
Samaan aikaan viereisessä huoneessa on kahta palkkaluokkaa ylempänä
nuori kollega, joka on saanut nimityksensä äskettäin suoraan professoriksi.
Viroista ja työoloista päättämiseen ei Professoriliitolla näytä
olevan paljon sanomista käytännössä. Aikaisemmin liiton ammattiyhdistysprofiili
oli korkeampi, mutta nykyisen individualismin aikoina professorin
työn sisältöön ja palkkaan ei liitto juuri voi vaikuttaa.
Johtamiskulttuurin luonti professorin toinen ammatti
Alkavalla kymmenluvulla maamme professorikunnassa tapahtuu suuri
pyörähdysliike, kun suuret ikäluokat alkavat jäädä eläkkeelle.
Koskiaho on niitä onnellisia 60-lukulaisia, joka teki väitöskirjansa
nuorena ja sai ensimmäisen nimityksensä apualaisprofessoriksi
alle kolmikymppisenä. ”Seuraajasi voi olla jossain lähelläsi”,
hän siteeraa aviomiestään ja sanoo, ettei ole koskaan pyrkinyt
rakentamaan omaa imperiumia.
Sosiaalipolitiikan laitoksella hänellä siitä huolimatta on johdettavanaan
kuutisenkymmentä henkeä: opettajakunnan ja tutkijoiden lisäksi
myös hallinnollinen henkilöstö ja liuta jatko-opiskelijoita. Tutkijat
arvostavat tietysti akateemista vapautta ja itsenäisyyttä, mutta
hallintoväki toivoo johdon paneutumista alaisten arkiseen tekemiseen
ja henkilösuhteiden jatkuvaan hoitoon.
Asiajohtaminen ei riitä, aikaa pitäisi olla enemmän myös henkilöjohtamiseen.
Oma ongelmakenttänsä on tiimityö, johon kovasti yllytetään mutta
joka ei ole kaikille luontainen tapa toimia. Peruskysymys on jo
siinä, pitäisikö samaan tiimiin valita vastakkaisia persoonallisuuksia
vaiko samalla tavoin työtään tekeviä.
Koskiahon johtama sosiaalipolitiikan laitos on tullut tunnetuksi
kommunikatiivisesta johtamistyylistä. Johtamistyössään hän on
havainnut, että naisvaltaisessa yhteisössä naiset haluavat toimia
kuin kodissa, osallistua kaikkeen, tulla kuulluksi kaikissa asioissa.
Miesten tapa toimia työpaikalla on vain asioihin keskittyvä ja
siksi miesvaltaista laitosta on ollut helpompi johtaa.
Naisnäkökulma ikääntyvien asumiseen
Koskiahon vahvoja kiinnostuksen kohteita on aina ollut ikääntyvän
väestön tutkimus. Hän on äskettäin kirjoittanut suomalaisten,
itävaltalaisten ja japanilaisten kollegojensa kanssa Englannissa
ilmestyneen teoksen japanilaisten ja suomalaisten naisten asemasta.
Hän toivoo piakkoin pääsevänsä irti laitoksen johtajuudesta, voidakseen
taas keskittyä tutkimaan sosiaalista kysymystä, nyt kansalaisyhteiskunnalliselta
ja globaalilta tasolta, onhan ikääntyminen laaja globaalinen väestöllinen
haaste.
”Jo Ekopolis-projektissa pohdin yhteisöllistä asumista, mutta
nyt olisi pakko saada aikaan jokin uudistus, kun ikääntyvien palvelutarpeet
kasvavat. Laitoksellamme on juuri tehty valtiovarainministeriölle
selvitys 1990-luvun asuntopoliittisista tutkimuksista. Tutkimustietoa
ikääntyneiden oloista on, mutta edelleen puuttuvat käytännön arkielämän
uudelleenjärjestämisen mallit.”
Koskiahon mukaan Suomessa asumismallien kehittelyn suurin este
on omistusvaltainen kerrostaloasuminen. Vanhat ihmiset ovat nuukia
eivätkä halua investoida toisten asumiseen eivätkä siten myöskään
omaan asumismukavuuteen. Muunneltavuuteen pitäisi suunnittelussa
panostaa, samoin asuntojen yhdistelymahdollisuuksiin vaihtuvien
perhetilanteiden varalta, sillä vanhusten palvelutalojen loputtomassa
rakentamisessa ei olisi mitään järkeä. Tanskassa on tehty onnistuneita
kokeiluja, joista meilläkin voitaisiin ottaa oppia.
”Asuntojen ja asumismuotojen kehittely on meillä Suomessa järkyttävän
konservatiivista, vaikka arkkitehtuuri sinänsä pyrkii olemaan
luovaa ja julkisessa rakentamisessa sallitaan kaikkien kukkien
kukkia.”
Teksti: Marja-Leena Vepsäläinen
Kuvat: Heli Saarela
|
