• pääsivu
  • sisällys
  • Riviopettaja
    perusrahoituskurimuksessa


    “Per aspera ad astra” saimme oppia lyseossa vielä 70-luvun alussa. Nyt kun on seurannut yliopistojen kamppailua perusrahoitustensa puolesta, tulee väkisinkin mieleen sanonta “Non est ad astra mollis e terris via”*. Eli riviopettajan ajatuksia perusrahoituksen tuomista ongelmista.

    Rehtorien neuvosto on aivan syystä noussut barrikadeille puolustamaan yliopistojen perusrahoituksen turvaamista, ja näköpiirissä onkin merkkejä tilanteen kohentumisesta. Näin ruohonjuuritasolla tulee vain ajatelleeksi, että tuleeko ilouutinen mahdollisesti liian myöhään, sillä sen verran rajuja ovat säästötoimista aiheutuneet muutokset monessa työyhteisössä olleet. En tosin haikaile takaisin “vanhoihin hyviin aikoihin” enkä halua unohtaa laman tuomia hyviäkin opetuksia. Tällä viittaan siihen, että tutkintojen sisältöjä ja rakenteita oli pakko rahan vähetessä käydä läpi, mikä monella laitoksella ajoi sisältöjen ja opetusmenetelmien arviointiin. Toisaalta liika karsiminen johti paikoin siihen, että vapaavalintaisia kursseja jouduttiin karsimaan, joka puolestaan vei tutkintojen yksipuolistumiseen joillakin aloilla.

    Säästötalkoissa opiskelijan kannalta pahinta on ollut monasti se, että pakollisiakin kursseja on jouduttu harventamaan, mistä on seurannut aikataulullisia ongelmia. Tietyille kursseille pääsyä voi joutua odottamaan jopa vuoden. Tämä jos mikä on pidentänyt opiskeluaikoja, mikä puolestaan näkyy yliopistojen rahoituksessa negatiivisena tuloksena. Ja näin oravanpyörä on valmis. Toki pitkiin opiskeluaikoihin on paljon muitakin syitä.

    Työuupumuksesta selviä merkkejä

    Yksi yleisemmin käytetty säästökeino laitoksilla on ollut virkojen aukipitäminen, mikä käytännössä on merkinnyt työpaineiden lisääntymistä jäljellä olevien opettajien kohdalla. Olen kuullut laitoksista, joissa lähes viidennes opettajanviroista on jätetty täyttämättä. Ei olekaan mikään ihme, että on alettu puhua työuupumisesta myös yliopistonopettajien kohdalla. Henkinen paine siitä, että ei jaksa opettajana, työtoverina tai edes ihmisenä, on selvästi kasvanut. Syynä on monasti se, että opettajista tuntuu siltä, että vain pakollinen ehditään tekemään. Ei ole aikaa kehittää opetusta eikä tehdä tutkimusta. Jää vain huono omatunto, että ei ole jaksanut tai kerinnyt paneutua asioihin paremmin. Itse asiassa nykyinen käytäntö on räikeässä ristiriidassa virkaehtosopimuksen 1 600-tunnin sopimusperiaatteiden kanssa. Tarkoitushan oli lisätä opettajien mahdollisuutta itsensä kehittämiseen ja henkisen pääoman kasvattamiseen.

    Kyse ei ole vain henkisestä jaksamisesta, sillä myös fyysinen rasittavuus on kasvanut. Ryhmäkoot ovat suurentuneet ja joissakin tapauksissa myös ryhmien määrä, sillä opetuskatto on taas muodostunut monessa laitoksessa käytännössä myös “opetusvelvollisuudeksi”. Kielten opettajana tunnen nahoissani, kuinka korjattavien kirjoitusharjoitusten määrä on parissa vuodessa lähes kaksinkertaistunut. On myös aivan eri asia opettaa suullista kielitaitoa 20-24 hengen ryhmälle kuin 12 hengen ryhmälle. Nyt joku voisi sanoa, että vähentämällä kirjoitusharjoitusten määrää pääsisin vähemmällä. Vastaan, että taso on jo nyt suurten ryhmien vuoksi laskenut, joten tason lisälaskuun ei kerta kaikkiaan ole varaa.

    Tasosta ei saa tinkiä

    Muutoinkin on esiintynyt paineita “keventää” tutkintovaatimuksia entisestään, osittain juuri rahapulan vuoksi. Mielestäni tähän ei todellakaan ole syytä ryhtyä, sillä kevennetyt tutkintovaatimukset johtavat helposti tutkintojen tason laskuun, joka puolestaan vaikuttaa koko yhteiskuntaan aikaviiveellä siten, että koulutuksen taso laskee.Tähän suomalaisella yhteiskunnalla ei ole varaa, saatika sitten yliopistoilla.

    Meidän yliopistoissa työskentelevien on syytä muistaa, että ammattikorkeakouluista on tulossa meille kilpailija niin hyvässä kuin pahassa. Tässä kilpailussa pärjäämme vain laadulla. Meidän tulee vaikeuksistamme huolimatta pystyä rekrytoimaan paras osa nuorisostamme ja saada heistä kilpailukykyisiä osaajia työmarkkinoilla. Siihen tarvitaan henkisen pääoman ja osaavan työyhteisön lisäksi kunnon perusrahoitusta. Tason laskeminen ei siis ole mikään ratkaisu ongelmiin.

    On aivan oikein, että nyt on nostettu esille tilastojen osoittamat heikennykset niin opettaja/opiskelija-suhteessa kuin reaalirahoituksessakin, mutta emme myöskään saisi unohtaa laadullisia tekijöitä ja ennen kaikkea tiedeyhteisössä toimivia ihmisiä. He muodostavat inhimillisen resurssin, jolta jo aikaa sitten otettiin “löysät” pois ja joista monet jo nyt toimivat kapasiteettiensa rajoilla. Kysymys on vain siitä kuinka kauan he nykyoloissa jaksavat.

    Jan-Håkan Öberg
    Kielikeskus
    Helsingin yliopisto

    * Vapaa käännös: “Tie maasta tähtiin ei (todellakaan) ole tasainen”