 
|
|||||||||
|
Kirjoituksen yhteydessä on esitetty taulukko (yllä), jossa on vasemmassa sarakkeessa esitetty tuloksellisuuskriteeri yllä mainitusta rahoitusmallista sekä kahdessa muussa sarakkeessa se, mihin mallin soveltaminen saattaa johtaa kahdessa ääritapauksessa. Taulukon ideana on osoittaa ne vaarat, jotka tulosmittaukseen liittyvät, mikäli sitä ei sovelleta harkiten. Tässä yhteydessä on tilaa kommentoida taulukkoa vain lyhyesti, mutta sen pessimistinen perusviesti on suoraan luettavissa kolmannesta sarakkeesta. Toisessa sarakkeessa on vastaava viesti optimisteille. Ensimmäisenä kriteerinä ovat tutkintotulokset, jonka tavoitteena on lisätä tehoa tutkintojen tuottamiseen laatua heikentämättä. Tulosmittauksen puristuksessa tavoite saattaa kuitenkin johtaa siihen, että tutkintojen sisäinen laatu romahtaa, vaikka arvosanat näennäisesti pysyisivätkin samalla tasolla. Tämä on usein ainoa tapa lisätä olennaisesti tutkintojen määrää, koska tuloksellisuuteen perustuva mahdollinen voimavarojen lisäys tapahtuu aina vasta jälkikäteen. Laadun romahtaminen merkitsee motivaation heikkenemistä kaikilla tasoilla. Tulosmittauksen toinen kriteeri liittyy ulkopuolisen rahoituksen kehittymiseen. Pahimmillaan se johtaa siihen, että ulkopuolista rahoitusta hankitaan millaiseen tutkimukseen tai selvitykseen tahansa, johon sitä on mahdollista saada. Se merkitsee usein sitä, että tieteellinen tavoitetaso jää matalaksi ja yliopistotutkimuksesta tulee elinkeinoelämän selvitysten laatija. Tämä merkitsee myös sitä, että professoreiden ajankäyttö kallistuu vaarallisesti projektihankintaan ja selvitysten ohjaamiseen, mikä ei aina tiedemiehen perusluonteelle sovellu. Perusluonteen vastainen toiminta turhauttaa ja aiheuttaa stressiä. Tieteellinen toiminta on erinomaisen tärkeä kriteeri, mutta sen mittaaminen järkevällä tavalla on vaikeata. Se on jo nyt johtanut siihen, että artikkeleita tehtaillaan pilkkomalla niitä pieniin osiin ja tekemällä niistä useita versioita. Selkeä dilemma on se, että mitä mitättömämmästä kontribuutiosta on kysymys, sitä helpommin sen saa julkaistua referoidussa lehdessä. Lehtijulkaisujen käyttäminen kriteerinä on myös johtanut siihen, että uusia lehtiä on syntynyt kuin sieniä sateella ja samalla refereetoiminta on muuttunut monissa tapauksissa asiattomaksi. Myös sisäpiiritoiminta lehdissä on yleistynyt. Erikoisen vakavana pidän sitä, että nykyiset mittausmallit pakottavat lähes kokonaan luopumaan pitkäjänteisestä teoreettisesta työstä, jolla luodaan pohja koko tieteelliselle toiminnalle. Ei ole enää mahdollista sitoutua esimerkiksi hankkeeseen, jossa tuotetaan yksi painava teoreettinen julkaisu 3-5 vuoden kuluttua. Tutkijan on mentävä mukaan oravanpyörään, jossa pienimerkityksellisiä lyhyitä papereita suolletaan koko ajan ulos. Tämä johtaa väistämättä tiedemiehen turhautumiseen. Neljäs tuloksellisuuden kriteeri on aikuiskoulutus, joka sinänsä on mitä positiivisin ja toivottavin asia. Pahimmillaan sen korostaminen saattaa kuitenkin johtaa siihen, että yliopiston opettajakunnan aika uhraantuu toisarvoiseen koulutukseen, josta on vain marginaalinen hyöty sekä kouluttajalle että koulutettaville. Siihen uhrattu aika on pois tutkimuksesta, jolloin turhautumisen kierre on valmis. Raskaan aikuiskoulutusjakson jälkeen vain aniharva pystyy enää täysillä panostamaan tieteelliseen tutkimukseen, vaikka virikkeitä olisi saanut millä mitalla. Kansainvälinen toiminta on nykyisin välttämättömyys. Sen liiallinen korostaminen voi kuitenkin johtaa siihen, että luodaan pisteiden keräämiseksi luonnottomia ja toimimattomia suhteita ulkomaille. Tai sitten harrastetaan ystävyyssuhteita, joiden avulla lomamatkoille saadaan virallinen ja toivottava leima. Tilanne näkyy pahana jo nyt tieteellisissä kongresseissa, joissa sadat tutkijat esittävät research forumeissa papereitaan pisteiden ja matkarahojen saamiseksi. Näissä forumeissa järjestelyt voivat olla esimerkiksi sellaisia, että sata tutkijaa seisoo suuressa salissa pienen pöydän takana ja toivoo jonkun ohikulkijan tulevan kysymään jotakin pöydällä olevasta paperista. Mitä sitten voidaan tehdä? Helpoin – mutta ei helppo - tapa on panostaa erityisesti luotettavaan ja puolueettomaan laadun mittaamiseen: tutkintojen, ulkopuolisten hankkeiden, tieteellisen toiminnan, aikuiskoulutuksen ja kansainvälisen toiminnan laadun mittaamiseen. Laatu on sinänsä tapa tukkia porsaanreiät. Laadun varmistaminen voidaan toteuttaa vain käyttämällä riippumattomia asiantuntijatiimejä. Se voi olla raskas prosessi, mutta pitää käyttäytymisen ohjautumisen hallinnassa ja yllä mainitut pahimmat tapaukset voidaan välttää. Toinen tapa on ainakin yhtä raskas. Se merkitsisi hienovaraisten eettisten arvojen sisäänrakentamista yliopistoihin, sillä nimenomaan niiden puuttuminen johtaa epätoivottavaan käyttäytymiseen. Nokialla tällaisia arvoja ovat esimerkiksi asiakastyytyväisyys, yksilön kunnioittaminen, suoriutuminen ja jatkuva oppiminen, jotka on syvälle juurrutettu jokaisen nokialaisen mieleen. Siinä voisi olla meille yliopistolaisillekin oppimista. Erkki K. Laitinen | ||||||||
