Keskustelua...

Hyvää tiedettä kaikille!

Koulukasvatuksen antamassa kuvassa ympäröivän todellisuutemme luonteesta korostuu teoreettinen tietokäsitys, jonka mukaan oikea tieto voidaan saavuttaa parhaiten järjen, rationaalisuuden sekä sen loogisuuden ja matemaattisen johdonmukaisuuden avulla. Juuri rationaalisuuteen perustuvan tieteen merkitys maailmankuvaamme täydentävän ja uuden tiedon ehtymättömänä lähteenä on ollut kiistaton jo ainakin muutaman vuosisadan ajan.

Länsimaisen rationaalisen ajattelun pioneerina voidaan pitää kreikkalaista filosofia Parmenidesta (n. 540-450 e.Kr.), joka halusi jättää aistivaraisen kokemuksen kokonaan syrjään ja selvittää olevan luonnetta vain järjellisen pohdiskelun avulla. Varsinaisen tieteellisen ajattelutavan kehittäneen Aristotelen (384-322 e.Kr.) tiede perustui erilaisiin kategorioihin sekä käsitykseen siitä, ettei kaikkien tieteellisten teorioiden tarvitse tulla perustelluiksi. Aristoteelinen tieteenharjoittaja ei kysy, kuinka asiat mahdollisesti voisivat olla (hypoteesit), etsiäkseen sitten niitä lainalaisuuksia, jotka pitävät paikkansa aktuaalisessa maailmassa, vaan ajattelee käsitteellisesti välttämättömien totuuksien olevan melko ilmeisiä ja monien tiedossa. Tiede Aristotelelaiksen käsityksen mukaan ei siis ole uusien totuuksien etsimistä, vaan jo olemassa olevien totuuksien järjestämistä ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi, todellisuuden kuvaksi.

Kuten Aristoteleen, niin myös koko ajanlaskuamme edeltäneen kreikkalaisen filosofoivan tieteen tavoitteena oli pikemminkin viisauden kuin tietojen tai taitojen etsintä. Viisaudella tarkoitettiin lähinnä oikeaa tai hyvää tapaa elää elämää, suuntautumista välineiden sijasta itse päämääriin (arvoihin). Kreikkalaisen tieteen voidaankin katsoa etsineen sitä, mikä on “luonnollista”, myöhemmän, esimerkiksi tekniikkaan liittyvän “keinotekoisen” sijaan. Antiikin maailmankuva oli siis biologinen tai organisminen (symbolinaan elävä organismi) kun taas myöhemmän ajan klassinen tieteellinen maailmankuva on ollut enemmänkin mekanistinen ja deterministinen (symbolinaan kone).

Tiede vallankäytön välineeksi

1600-luvulla alkaneen Uuden ajan ”tieteen vallankumouksen” pääarkkitehtina on pidetty Francis Baconia (1561-1626), jonka Tieto on valtaa -näkemys jo ennakoi sitä myöhemmin todeksikäynyttä tilannetta, jossa tiede nousi myös merkittäväksi vallankäytön välineeksi. Bacon luotti tieteen voimaan ja hänen rakentamansa tieteenteorian pohjalta alettiin yhä voimakkaammin uskoa rationaaliseen järkeen sekä ihmistä ympäröivän todellisuuden selittävään ja hallitsevaan tieteeseen. Tieteellisen rationaalisuuden nousu ajoittui kokonaiseen yhteiskuntarakenteiden muuttumisen aikakauteen, jolle oli ominaista mm. siirtyminen tiukemmin normitettuihin yhteiskuntiin sekä rahatalouteen, jossa tavaroiden arvoa ryhdyttiin mittaamaan enemmänkin niiden vaihtoarvolla kuin käyttöarvolla (tavaroiden kyvyllä tyydyttää ihmisen tarpeita).

Uuden ajan alkupuolen työorganisaatioiden kehittyminen (ensimmäisinä käsityötehtaat, manufaktuurit) sekä 1800-luvulla voimakkaasti lisääntynyt koneellinen teollisuustyö (teollinen vallankumous) aiheuttivat monien maatalousyhteisöjen muuttumisen teollisuusyhteisöiksi, jolloin muodostui itse teollisuuslaitosten liepeille rakentuneisiin kaupunkeihin sijoittunut ja kokonaan rahatalouteen sitoutunut palkkatyöläisten luokka. Tämän ajan tieteellisen ajattelun tavoitteena oli kuitenkin tieteellisen tiedon pitäminen kaikille avoimena, tieteen avulla saadun uuden tiedon haluttiin aina liittyvän osaksi kaikille yhteistä tieteellistä maailmankuvaa. Tätä tavoitetta voidaan pitää Uuden ajan tieteen alkuperäisenä päämääränä.

Myöhemmin, varsinkin viime vuosikymmeninä, on tiedettä yhä enemmän kritisoitu, mutta esitetty kritiikki on kohdistunut pikemminkin tieteen käyttöön kuin tieteeseen itseensä. Tieteessä voimistuneiksi katsotut itse tieteentekoa häiritsevät tekijät, kuten “salaisuuksien kerääminen”, prioriteettikiistat sekä ulkopuolisten rahoittajien voimistunut valta ovat lisänneet nykyiseen tieteentekoon kohdistunutta tyytymättömyyttä. Nämä tieteeseen kuulumattomiksi katsotut ilmiöt voivat joidenkin mielestä jopa viedä maineen koko tieteelliseltä tutkimustyöltä. Mahdollinen tieteen kriisi voitaisiin liittää niihin kriittisimpiin nykyihmistä kuvaaviin näkemyksiin, joiden mukaan nyky-yhteiskunnissamme elävät ihmiset ovat yhä enemmän toisistaan erillisiä, kylmästi omaa hyötyä tavoittelevia sekä kustannuksia kalkuloivia egoisteja. Valtaa ja materiaalista rikkautta (omistaminen) tavoittelevaan piittaamattomaan olemassaolokamppailuun voisi hyvinkin sopia kuva tutkijasta, jonka käsi ojentuu ylös ottamaan vallanpitäjien kunniaa ja rahaa, mutta ammatillinen katse on suunnattu alas tekemään havaintoja niistä, joita hallitaan.

Kutsumus vai leipäpuu?

Uusimman tieteen on katsottu etääntyneen Uuden ajan alussa määritellyistä tieteen tavoitteista tieteenteon ”kivettymisen” seurauksena, jossa esimerkiksi tutkijoiden luovuuden käytön on arveltu vähentyneen monimutkaisten ja byrokraattisten instituutioiden sekä tiukkarajaisten palkitsevuusjärjestelmien tukahduttamina. Eräänä tieteen tekoon vaikuttavana ilmiönä on pidetty päämäärien hälventymistä: “meidän päiviemme vaarallisin hulluuden muoto on se, ettei oteta huomioon itse päämääriä, vaan arvoa annetaan vain prosessissa ilmenevälle taitavuudelle” (Bertrand Russel), “nykyisissä yhteiskunnissa korostetaan pikemminkin tavoitteiden saavuttamiseksi tarvittavien välineiden hallintaa kuin itse päämääriä” (ns. Frankfurtin koulukunta).

Taloudellinen tulosvastuu on eräiden näkemysten mukaan johtanut siihen, että oikeuttaakseen taloudellisen tuen vaatimuksensa on nykyisten tieteentekijöiden luvattava yhä enemmän vastineeksi joko välittömästi tai ainakin lähitulevaisuudessa. On sanottu, että “iso tiede” vaatii “isoa rahaa”, mutta itse rahoittajat eivät välttämättä ole kiinnostuneita totuudesta sen itsensä tähden vaan sijoitetun pääoman tuotosta. Tieteen, joka aikaisemmin on voinut olla “kutsumus”, on katsottu muuttuneen “leipäpuuksi” eli yhdeksi ammatiksi muiden ammattien joukkoon. Kiristynyt tulosvastuu on ajanut tieteentekijät yhä tiukempiin aikatauluihin, joka on vääjäämättä johtanut kilpailuun sekä pienempään joustavuuteen ja tätä kautta aiemmin mainittuihin tieteen kivettymiseen ja tieteellisen luovuuden kahliintumiseen. Juuri nämä tiukentuneet aikataulut muodostanevat merkittävän osan Matti Kamppisen mainitsemista ”kiireen monista kasvoista” (Acatiimi 3/2000). Kiire ja omistamisen välttämättömyys, mutta kenelle ja miksi?

Jarkko Utriainen
Tutkija (apurahalla)
Ekologisen ympäristötieteen laitos
Kuopion yliopisto