TUPOon takaisin

Varsin pian koittaa jo aika, jolloin todelliset yritykset tulopoliittisen sopimuksen, TUPOn, kokoon runnaamiseksi on taas käynnistettävä. Ammattijärjestöjen keskusjärjestöt luonnollisesti yrittävät tätä jo ns. viran puolesta: sehän lienee nykyjärjestelmässä yksi niiden tärkeimmistä tehtävistä. Kuitenkin ammattiliittojenkin osalta on todettavissa eräitä näkökohtia, jotka on syytä ottaa huomioon asiasta keskusteltaessa.

Kun verrataan aikaisempia TUPO-kierroksia ja liittokohtaisia kierroksia keskenään, voidaan tode-ta, että nimenomaan virkamiesjärjestöillä TUPO-kierrokset ovat tuoneet selkeästi paremman tuloksen kuin liittokierrokset. Loistavana poikkeuksena tästä säännöstä nousee esiin juuri äsken päättynyt liittokierros, mutta sen toistumiseen ei monikaan taida uskoa.

TUPOa suositaan myös virkamiesten joukossa mielellään juuri siksi, että sen yhteydessä saadaan valtiovalta mukaan neuvottelupöytään ja samalla mahdollisuus sopia esim. veronkevennyksistä epäsuorasti. Niin miellyttäviltä kuin veronalennukset raskaasti verotetuista virkamiehistä tuntuisivatkin, on kuitenkin syytä huomauttaa, että samat virkamiehet saavat palkkansa verotuloina kerättävästä potista. Jos siis onnistumme keventämään kansalaisten, erityisesti palkansaajien verotaakkaa, voi seurauksena olla painetta julkisten palvelujen säästötoimenpiteisiin. Tästä johtuen meidän onkin ensin varmistettava yliopistollisten peruspalveluiden eli rahoituksen taso, ennen kuin voimme ryhtyä murentamaan rahoituslähteen pohjaa.

Paradoksaalista kyllä TUPOn muodostaminen voi tuntua erityisen vaikealta juuri nyt, kun takana on erinomaisen yhtenäisenä säilynyt 3,1% korotuslinja. Voidaan aiheellisesti kysyä, miksi pitäisi mennä TUPOon, kun liittokohtaisellakin saatetaan päästä lähes samaan tulokseen. Vastausta ei kuitenkaan ole vaikea löytää: uuden yleisen linjan päänavaajan löytämistä ei voi pitää mitenkään varmana. Yleisen linjan säilyminen oli myös ns. työn takana useine lakkoineen ja lakon uhkineen ja dramaattisine sovitteluineen. Ei voida pitää toivottavana tilannetta, jossa työmarkkinasopimuksia tehdään valta
kunnansovittelijan toimistossa. Tämänkin vuoksi pitäisi päästä takaisin tekemään raamisopimuksia, eli siis TUPOa.

Tulopoliittisessa sopimuksessa sovitaan yleensä ns. yleisen linjan mukaisista palkankorotuksista, veroista ja maksuista, sekä järjestelyvarasta, jonka turvin voidaan hoitaa esim. alakohtaisia ongelmia tai muita pahasti rempalleen jääneitä yksityiskohtia. Tässäkin on tietty paradoksin paikka: vaatia kaikille samaa kuin muille ja toisaalta järjestelyvaraa, jolla kaikki saavat enemmän kuin toiset. Koska tämä systeemi on kuitenkin jo niin monet kerrat käyty läpi onnistuneesti, on ainoa johtopäätökseni: meidän on syytä päästä TUPOon takaisin.

Vastaväitteenä voidaan tietenkin esittää, että TUPOon ei enää päästä, kun joillekin aloille on sovittu eripituisia sopimuksia ja lisävuosille etukäteen yleisen linjan ylittäviä korotuksia. Käsittääkseni tämä ei kuitenkaan voi olla ylivoimainen este. Oman ratkaisunsa läpi ajaneet liitot jäivät nimittäin selvään vähemmistöön. Niiden jäsenkuntaan kuului vähemmän kuin joka kymmenes palkansaajista. Sitä paitsi tietyillä vahvoilla aloilla liukumien hallinta edes jälkikäteen on tunnetusti ollut kaikille hankala tehtävä. Senkään vuoksi ei tulisi säikkyä TUPOon yrittämistä.

Mitä Yliopistolehtorien liiton tuleviin tavoitteisiin tulee, mainittakoon ensinnä työaikavirkaehtosopimuksen soveltamisen parantaminen kohti sopimuksen alkuperäisiä tavoitteita, toiseksi keskiryhmää koskevan virkarakenneongelman ratkaisun edistäminen Helsingin yliopistolle laaditun sopimuksen henkeen ja kolmanneksi osin edelliseen liittyen kannustavien palkkauselementtien reaalinen käyttöönotto palkkaushaarukan koko leveydeltä. Edelleenkään emme voi hyväksyä opetushenkilöstön palkkaukseen kohdistuvia säästötoimia. Kaiken tämän vuoksi olemme tietenkin tukemassa "lisää yliopistojen perusrahoitukseen" -hanketta, joka etenee suotuisasti.

Vesa Kulmala
Puheenjohtaja
yliopistolehtorien liitto