Kalliorakentaminen ei ole pelkkää tekniikkaa vaan
myös estetiikkaa
Otaniemen kampuksella vaikuttava Pekka Särkkä,
55, ei ole poikkeusilmiö tekniikan mieheksi vain siksi, että
hänen urakehityksessään on ollut aikanaan tilaa
ammattiyhdistysasioille. Kalliotekniikan professorina hän
säväyttää nimenomaan siksi, ettei hän
satunnaiselle kyselijälle ryhdy tyrkyttämään
lujuuslaskelmia, vaan sanoo että hyvin louhittu on aina myös
kaunis.
Särkkä on lähtöisin aidosta ruukinmiljööstä,
Mäntästä, Serlachiuksen suvun valtakunnasta. Opiskelusuuntaa
1960-luvun puolivälissä valitessaan hän myöntää
kiertäneensä kaukaa metsä- ja paperiteollisuuden.
"Kyllä siinä varmasti oli irtiottoa kotitaustasta,
mutta ei nyt sentään liian etäälle. Päädyin
kuitenkin tekniikkaan, vaikka äiti ehkä pappia toivoi."
Ammattiyhdistystoiminta ei teollisuusyhteisön kasvatille
liene ollut vallan outo asia, kun sovellettua geofysiikkaa pääaineena
opiskellut diplomi-insinööri palveli ensin kolmatta
vuotta Outokumpua käyttöinsinöörinä ja
palasi tekemään lisensiaattityötä ja väitöskirjaa
louhintatekniikasta. "Silloisessa, hyvinkin vasemmalla olleessa
TKK:n assistenttiyhdistyksessä sain huomata, etteivät
monetkaan taistolaiset tienneet juuri mitään työläisen
arjesta."
|
Pekka Särkkä on ollut Teknillisessä
korkeakoulussa monessa mukana: assistenttina, tutkijana, yliassistenttina,
dosenttina ja vuodesta 1997 alkaen professorina. |
"Assistenttiyhdistyksen toiminta oli kuitenkin ihan järkevää,
kun siitä pesi hehkutuksen pois", hän nyt arvioi.
Samaan viiteryhmään muiden kollegojensa kanssa TKK:n
assistentit päätyivät vuonna 1980, kun yhdistys
jätti SAK:n ja liittyi silloiseen Toimihenkilö- ja virkamiesliittoon.
Särkkä oli jo tosin siirtynyt Suomen Akatemian vanhemmaksi
tutkijaksi ja liittynyt uuden työyhteisönsä tutkijayhdistykseen,
jonka puheenjohtajanakin hän sittemmin toimi. Tutkimustyön
tekemisen kannalta hän muistelee noita vuosia elämänsä
onnellisimpina.
Noina vuosina syntyi varhainen linkki Korkeakoulualan assistenttien
ja tutkijain liittoon (nykyiseen Tieteentekijöiden liittoon),
ja kun Särkkä sitten taas 1985 palasi TKK:lle yliassistentiksi,
hän edusti omiansa parin vuoden ajan korkeakoulun hallituksessa.
"Jos tasan mennyttä äänestystä ei rehtorin
ääni olisi ratkaissut, olisi viiden vuoden assistenttikausi
mennyt läpi", hän nyt muistelee yhtä 80-luvun
kiistakysymystä.
Tieteentekijä avartuu yritysmaailman viidakossa
Kalliotekniikan dosentiksi Särkkä nimitettiin jo vuonna
1980, mutta lisää kokemusta yritysmaailmasta hän
kävi hakemassa Neste Oy:ltä, jossa hän oli kalliotekniikan
pääasiantuntijana vuodesta 1989 vuoteen 1994. "Neste
ajoi sitten täysillä lamaan, ja kyllä silloin lisääntyi
ymmärrys myös työnantajia kohtaan. Maailma ei tosiaankaan
ole mustavalkea, sävyjä on aika paljon."
Nesteen työrupeaman jälkeen Särkkä uskaltautui
kokeilemaan yrittämistä insinööritoimiston
osakkaana ja vetäjänä. "Näin jälkeenpäin
voi ihmetellä, miten innokkaasti työvoimaviranomaiset
silloin usuttivat kansalaisia yrittäjyyteen. Kuinkahan moni
heistä oli asiaa itse kokeillut? Moni asia tuli silloin opituksi,
eikä byrokratia ollut niin mahdotonta kuin oli annettu ymmärtää.
Yrittäjälle saattaa sittenkin olla vaikeinta oman työnsä
hinnoittelu ja sen oppiminen, että toimeksiantoja pitää
valikoida."
Johtamisen näkökulmasta loppujen lopuksi insinööritoimiston
vetäminen poikkeaa Särkän kokemuksissa yllättävän
vähän korkeakoulun laboratoriosta. "Omassa yrityksessä
on kuitenkin katsottava kassan riittävyyttä joka päivä,
ja on vain yksi tavoite ylitse muun: voiton tuottaminen. Korkeakoulussa
sitä vastoin on useita rinnakkaisia ja yhtä painavia
tavoitteita: on haalittava projektirahoituksella toimintabudjetti
kokoon ja vedettävä projektit läpi, mutta silti
samaan aikaan tehtävä tieteellistä työtä
ja tuotettava riittävä määrä tutkintoja
opetuksestakin huolehtien."
Johtaminen vaatii myös hyvän fiilingin luontia
Särkkä myöntää paineiden olevan kovat.
Korkeakoulussa pistetavoitteet on hissattu ylemmäksi samaan
aikaan kun käytössä olevan rahan määrä
on pienentynyt. Kalliorakentaminen saa budjetissa kuuden vakinaisen
ihmisen palkkarahat ja laboratorion vuokrarahat, kaikki muu on
kierrettävä hakemassa maailmalta. Siksi matkapäivä
kertyy vuodessa noin sata, mikä on opettajalle ja tutkijalle
paljon.
|
Pekka Särkkä vetää myös kalliotekniikan
tutkijakoulua, joka on yhteinen Tampereen teknillisen korkeakoulun,
Helsingin ja Turun yliopistojen sekä Åbo Akademin kanssa. |
Kokonaistyöaikaan siirtymistä Särkkä pitää
hyvänä uudistuksena samoin kuin sitä, ettei opetuksen
osuutta ole enää tuntitasolla määritelty.
"Olen myös pyrkinyt pitämään työajat
aisoissa, koska täytyyhän elämää olla
korkeakoulun ulkopuolellakin." Pohtiessaan yritysmaailman
ja akateemisen yhteisön eroja Särkkä muistuttaa
siitä, että korkeakouluissa vakinaisella väellä
on sentään verraten vahva työsuhdeturva. Palkoista
ja ansioista puhuttaessa sille voisi joskus antaa arvoa, kun tietää,
miten nopeasti liikeyrityksissä muutetaan strategioita ja
lopetetaan projekteja ja miten tylysti työsuhteita voidaan
päättää.
Korkeakoulun nykyinen virkarakenne ei suosi pieniä laitoksia,
joissa ikärakenne voi olla pahasti vinoutunut. Särkän
mielestä ihanteellinen olisi amerikkalaistyylinen systeemi,
joka sallisi jakaa kokonaispalkkapotin niin, että hyviä
suorituksia voisi noteerata. "Nyt ei ole juuri muita keinoja
kuin yrittää luoda laitoksella sellainen työn iloa
luova ilmapiiri, joka korvaa puuttuvat tonnit palkkapussista.
Ja kyllä korkeakoulu on maailmalla kelpo käyntikortti,
paljon parempi kuin insinööritoimisto", hän
heittää. "Ja jos professoreista puhutaan, onhan
meillä suomalaisessa yhteiskunnassa sentään tietty
status." Professuurin Särkkä sai vuonna 1997 ja
liittyi Professoriliiton jäseneksi.
Kalliomassan arvoitus on tuntematon kauneus
Särkän disipliini sisältää ensiksikin
kalliorakentamisen eli maanalaisten tilojen tekemisen, toiseksi
kaivostekniikan ja kolmanneksi kalliomassojen mekaniikan, joka
sisältää lujuusopin. Kalliomassa on suurelta osin
tuntematonta materiaa, ja muutoinkin se on suuri, mutta kiehtova
arvoitus. Valmistuville diplomi-insinööreille pyritään
antamaan hyvä perustietämys ja yleissivistys tekniikasta,
valmiudet projektityöskentelyyn ja sosiaalisia taitoja. Erikoisosaamista
on jokaisen sitten hankittava kaiken aikaa, perusopintojen sisällöstä
riippumatta.
Särkkä tietää, ettei hänen oppiaineensa
ole kuumaa muotia eikä kovin seksikäs, mutta hän
pitää itse kalliotekniikan peruskurssin, jotta saisi
niskalenkin uusista opiskelijoista. "Sosiaalisesti lahjakkaat
opiskelijat erottuvat aika pian, mutta vasta syventävissä
opinnoissa löytyvät tieteellisesti lahjakkaat."
"Perusopetusta antaessa oppii pelkistämään
sanottavansa. Pyrin esittämään näkemyksen
siitä, miksi juuri tätä tekniikkaa ja tiedettä
tehdään. Ja syventävissä opinnoissa, kun tuntimäärä
nousee, tavoitteeni on siirtää oppiaineen filosofia
ja ajatusmaailma uudelle sukupolvelle." Särkkä
vetää myös kalliotekniikan tutkijakoulua, joka
on yhteinen Tampereen teknillisen korkeakoulun, Helsingin ja Turun
yliopistojen sekä Åbo Akademin kanssa.
Särkän julistus kuuluu: "Silloin kun osaatte ajatella
kuin kivi, olette hyviä kalliorakentajia. Japanilaiset osaavat
katsoa miten kivi kasvaa, he ymmärtävät kiven estetiikan.
Kun esine on kaunis, se on yleensä myös oikein suunniteltu."
Hyvä kalliorakentaja on designer parhaimmillaan, sillä
jokainen kallioon rakennettu tila on ainutkertainen, tekniikkaa
ja taidetta samalla kertaa.
Kalliomateriassa voi piillä myös kovaa politiikkaa
Juuri nyt Särkällä on oppilas, joka aikoo ottaa
toiseksi pääaineeksi yhdyskuntasuunnittelun, mitä
kautta syntyy linkki kenties myös arkkitehtuuriin. Kalliorakentaminen
sisältää nimittäin hyvin kiehtovalla tavalla
kolmannen ulottuvuuden, syvyyssuunnan maan alle. Se ei ole vielä
viranomaistoimin niin kahlittu kuin korkeussuunta ja leveyssuunta,
joita rajoittavat tiukat asemakaavat ja muut säännökset
sekä usein myös pula tonttimaasta.
Kallioon voi siis kätkeytyä myös poliittisia intohimoja.
Vasta aivan viime aikoina on tullut pintaan ongelma maanalaisesta
asemakaavasta, josta aiheesta maanmittausosastolla on tekeillä
väitöskirja. Tähän saakka maan alla on noudatettu
samoja ohjeita kuin maan päällä, missä ongelmat
ovat etupäässä esteettisiä. Mutta jos kallioon
rakennetun tilan lähelle tulee uusi pohjalouhinta tai kalliotila,
joka katkaisee jännityskentän, seurauksena voi pahimmassa
tapauksessa olla sortuma ja koviakin korvauskiistoja.
Maallikolle on yllätys sekin, että kaivostekniikassa
hiertää jätelainsäädäntö. Moni
ei tule ajatelleeksi, että kun louhitaan yksi tonni malmia
ja siitä erotetaan viisi grammaa kultaa, jäljelle jäävää
massaa yritetään hiekaksikin jauhettuna luonnonmateriaalina
kuormittaa jäteverolla - vain siksi että se on teollisen
prosessin läpikäynyttä.
"Kun kaivostoiminta on vanhastaan joillekuille vähän
ruma sana, poliittinen tarkoitushakuisuus ei ole kaukana. Uutisotsikoita
näistä aiheista saa myös helposti, kun standardit
ja säännökset ovat eri puolilla maailmaa kovin
eritasoiset. Myös jäteveden käsittelyssä näkyy
räikeä epätasapaino: Suomessa puhdistetaan viimeinenkin
tippa, mutta Pietari lähinaapurissa päästää
kolmanneksen suoraan mereen."
"Akateemisten ihmisten velvollisuus on kyseenalaistaa näitä
epätahdissa kulkevia ohjeistuksia."
Haastattelu: Marja-Leena Vepsäläinen
Kuva: Raimo Laurén
|