Virtuaaliopettaja mobiilissa opiskeluympäristössä
Menneellä vuosikymmenellä on maamme yliopistoissa tunnettu
tarvetta opetuksen kehittämiseen. Kun samoihin aikoihin silloinen
maan hallitus käynnisti Suomi tietoyhteiskunnaksi -ohjelmansa,
ei ollut mikään yllätys, että uusi tieto-
ja viestintäteknologia omaksuttiin yhdeksi varteenotettavaksi
keinoksi kehittää myös yliopisto-opetusta. Niinpä
yliopistojen kehittämissuunnitelmissa alkoi esiintyä
monen mielestä etäisiltä, jopa pelottavilta, kuulostavia
käsitteitä: verkko-opetus, tietostrategiat, avoimet
ja mobiilit opiskeluympäristöt, virtuaalikoulut ja -yliopisto.
Yliopistoihin kiirehdittiin perustamaan - osin OPM:n projektirahoituksen
turvin - opetusteknologiakeskuksia, opetuksen tukikeskuksia ja
innovaatiokeskuksia. Ymmärrettävästi tällaiset
uudet käsitteet herättivät aavistuksia siitä,
että tekniikka oli muodostumassa itsetarkoitukseksi, vaikka
sillä piti olla vain välinearvo opetuksen ja opiskelun
parantamisessa ja helpottamisessa. Eihän tekniikka paranna
opetuksen laatua, jos pedagogiset tekijät ja sisältötuotanto
jätetään tyystin huomiotta. Siksi tukikeskukset
pitävätkin nyt tärkeänä tarjota opetushenkilöstölle
sekä teknologista että pedagogista koulutusta ja opastusta.
Innostuneet käyttäjät näkevät opetusteknologialla
olevan monia etuja ja opetusta kehittäviä tehtäviä:
Opetus muuttuu opiskelijakeskeisemmäksi ja oppiminen omaehtoisemmaksi.
Opettaja voi entistä helpommin käyttää ns.
aktivoivia opetusmenetelmiä. Uudet oppimisympäristöt
mahdollistavat monipuolisen ja vuorovaikutteisen työskentelyn
niin opettajan ja opiskelijoiden välillä kuin opiskelijoiden
kesken. Teknologia voi myös parhaimmillaan tuoda tutkimuksen
ja opetuksen kentät lähemmäksi toisiaan.
Opetusteknologia ei tee autuaaksi
On kuitenkin harhakuvitelma, että perinteinen luennoiva
yliopisto-opetus olisi noin vain muutettavissa verkkopohjaiseksi
ja samalla tasokkaammaksi. Ellei opettaja ole aikaisemmin pyrkinyt
aktivoiviin oppijakeskeisiin menetelmiin, ei opetusteknologiakaan
tuo asiaan toivottua muutosta. Niinpä tähänastiset
opetusteknologian käytöstä saadut kokemukset eivät
ole olleetkaan pelkästään myönteisiä.
Puhtaasti teknisten ongelmien lisäksi on voitu todeta esim.
opetuksen vuorovaikutteisuuden vähenevän, kun lähiopetuksen
voittopuolisesti suullinen viestintä on vaihtunut verkko-opetuksessa
kirjoitettuun muotoon ja visuaalisesti painottuneeksi. Tekniikka
vaatii myös jatkuvia investointeja ja nostaa esille tekijänoikeus-
ja tietosuojakysymyksiä, joten verkko-opetuksen avulla ei
sittenkään saada kovin nopeasti säästöjä
aikaan.
Tähänastiset käyttäjät ovat olleet enimmäkseen
opetusteknologiasovellutuksista kiinnostuneita, kokeilunhaluisia
tutkijoita ja opettajia, ja silti on törmätty ongelmiin.
Mitä mahtaakaan olla odotettavissa sitten, kun käyttäjiksi
on houkuteltava sellaisia yliopistolaisia, joiden toimintatapoihin
tai oppiaineisiin opetusteknologia ei tunnu sopivan? Toisaalta
enemmistö opetustehtävissä olevista suhtautuu kyselyjen
mukaan periaatteessa myönteisesti uuden teknologian hyödyntämiseen
työssään, mutta törmää tiedon ja
taitojen puutteeseen. Mistä tämä ryhmä löytää
kaipaamaansa apua?
Apu on usein lähellä
Samoin kuin jo aiemmin esim. Tampereen yliopisto, Teknillinen
korkeakoulu ja Helsingin kauppakorkeakoulu myös Helsingin
yliopisto perusti kuluvan vuoden alussa opetusteknologiakeskuksen,
joka toimii opintojen kehittämisyksikön yhteydessä.
Keskus syntyi rehtorin asettaman työryhmän ehdotuksesta
(Oppija verkossa - opetusteknologian tukipalvelujen suunnitteluryhmän
loppuraportti 30.12.1999), ja sen perustehtävä on edistää
tieto- ja viestintäteknologian käyttöä opetuksessa.
Keskuksen toimintaa organisoimaan nimitettiin projektipäälliköksi
Janne Sariola. Tämä kirjoitus pohjautuu pitkälti
hänen kanssaan käymääni keskusteluun.
Keskuksen toiminta-ajatus
Keskuksen ensimmäinen tärkeä tehtävä
on luoda yliopistoon aktiivisesti toimiva tieto- ja viestintätekniikan
opetuksen tukiverkosto. Se on tarkoitus toteuttaa niin, että
tiedekuntiin tai laitoksille palkataan verkko-opetuksen tukihenkilö,
joka toimii lähellä opettajia voidakseen auttaa tarvitsijoita
itse opetustilanteessa eikä vain opetuksen suunnitteluvaiheessa.
Tukihenkilö voi olla päätoiminen tai osa-aikainen,
esim. opetustyöstä osittain vapautettu lehtori. Erityisesti
suurilla laitoksilla paras ratkaisu saattaa olla kaksi työparina
toimivaa tukihenkilöä. Toiminnan avainsanoja ovat yhteistyö
ja verkottuminen. Jo nyt keskus toimii yhteistyössä
ATK-osaston, opintotoimiston ja tutkijoiden kanssa, jotka eri
laitoksilla ovat perehtyneet uusiin oppimisympäristöihin.
Keskuksen on määrä koordinoida tätä verkottumista
ja siten yhdistää tutkimus ja laadukas opetus.
Opetushenkilöstön näkökulmasta tärkeimmät
keskuksen tarjoamat palvelut lienevät tulevaisuudessa henkilöstökoulutus,
opetuksen tukipalvelut (esim. www-tukipalvelu ja verkkopedagogiikan
asiantuntijat), uusien opiskeluympäristöjen kehittäminen
(mm. erilaiset ryhmätyöohjelmat kuten jo toimiva WebCT)
sekä tutkimus, joka kohdistuu erityisesti prosessin seurantaan
ja opetuksen laadun arviointiin. Projektipäällikkö
Sariola haluaa korostaa, että kaikilla mainituilla osa-alueilla
on mahdollista saada sekä teknistä ja että pedagogista
asiantuntija-apua.
Yksikkö ei kuitenkaan ole tarkoitettu pelkästään
palveluyksiköksi, joka ratkoo tekniniä ja pedagogisia
kysymyksiä, vaan sen tehtävä on myös auttaa
yliopiston johdon strategista suunnittelua.
Hyötynäkökohdat
Sitä tosiasiaa ei kannattane peitellä, että kehittämissuunnitelmien
takana häämöttää virtuaaliyliopistohanke,
johon kaikki yliopistolaiset eivät suinkaan suhtaudu pelkästään
myönteisesti. Vielä ei kuitenkaan olla niin pitkällä.
Keskuksen visioissa tähdätäänkin ensisijaisesti
yliopiston toimintakulttuurin muutokseen. Muutoksista tärkeimpänä
Sariola mainitsee pyrkimisen pois yksilökeskeisyydestä
kohti yhteisöllisyyttä verkostoitumisen avulla. Myös
opetuksen laatu paranee, kun opetushenkilöstö saadaan
uskomaan, että opetustaitoa voi kehittää ja prosessiin
on saatavissa yliopistolta konkreettisesti apua niinkin läheltä
kuin omalta laitokselta.
Tietysti myös taloudelliset realiteetit vaikuttavat kehittämissuunnitelmiin:
Ylipistojen rahoitus on tiukkaa ja niukkaa, ja siksi tarvitaan
voimavarojen yhdistämistä, sillä verkottuneet hankkeet
saavat helpommin rahaa toimintaansa kuin yksittäiset. Eri
tieteenaloille onkin jo syntynyt omia verkostojaan. Toisaalta,
kun yliopistot käyvät kilpaan opiskelijoista, parhaat
opiskelijat houkuttelee se yliopisto, joka voi nostaa profiiliaan
vetoamalla laadukkaaseen opetukseen ja monipuoliseen opiskeluympäristöön.
Keskuksen toiminnan lisäarvona Sariola pitää myös
sitä, että tieto- ja viestintätekniikan avulla
opetushenkilöstö pystyy entistä paremmin seuraamaan
omaa ammatillista kehittymistään esim. kokoamalla verkkoon
hakuprosesseissa jo osin käyttöön omaksuttua portfoliota,
"ansiokansiota".
Opetusteknologiakeskuksen kehitysnäkymät ovat tällä
hetkellä - Sariolan sanoin - sellaiset, että "enää
ei pidä käyttää rahaa rautaan vaan henkilöstön
osaamiseen". Toivoa sopii, että osaaminen ymmärrettäisiin
tarpeeksi laajasti niin, ettei tyydytä pelkän tekniikan
hallintaan. Tarvitaan myös verkkopedagogiikan tuntemista
ja taitamista, eikä sisältöjen verkkosoveltuvuuttakaan
sovi unohtaa. Toistaiseksi aivan liian vähän huomiota
on kiinnitetty myös siihen, millaisia erityisiä viestinnällisiä
valmiuksia uusi tieto- ja viestintäteknologia käyttäjiltään
edellyttää. Niin kauan kuin kaikki taitokomponentit
eivät ole kohdallaan, on uudistuksissa kyse vain "keisarin
uusista vaatteista".
Riitta Seppälä
lehtori
Helsingin yliopisto
|