M A T T I K A M P P I N E N

Universumin kalusteluettelon helmiä, osa 1:
yliopistojen lehtorit

Yliopistojen lehtorit ovat vaatimatonta väkeä. Lehtorien itsetunnon kohotuskampanjassa jaettiin aikoinaan T-paitoja, joissa luki "Aika hyvä lehtoriksi." Kas kun ei "Not bright, but obedient", kuten Garfield-kissa luonnehti koiraystäväänsä Odieta. Yliopistojen lehtoreita ei juuri arvosteta. Lehtorina oleminen on hieman samanlaista kuin jos kantaisi tarttuvaa, hitaasti tappavaa tautia, josta saa lisäksi syyliä naamaansa. Yliopistokolleegat, varsinkin tutkijat, yliassistentit ja professorit katsovat häveliäästi muualle kohdatessaan lehtorin - muistan elävästi kuinka lehtoraatin saadessani sain surunvalitteluja paitsi kolleegoilta, myös sukulaisilta, jotka eivät ymmärtäneet yliopistosta muuta kuin sen, että lehtorin homma on alhaisinta, mitä on tarjolla.

Ajat muuttuvat. Ensi sijassa lehtoreiden kannattaisi painattaa uudet T-paidat ja teettää myös lippalakit, joissa olisi jotakin räväkämpää ja silti todenmukaista, kuten esimerkiksi "Me lehtorit sentään vielä opetamme yliopistolla", "Tyydytä itseilmaisun tarpeesi _ ryhdy lehtoriksi", "Lehtorit takaavat laadun", tai yksinkertaisesti "We deliver" kuten United Parcel Services tapasi mainostaa.

Lehtorin ammattitaidon ylläpito on nykyään hankalaa, kun opetusta riittää joka lähtöön. Kokonaistyöajalta odotettiin suuria, mutta jos määrätyt kurssit on opetettava, niin minkäs siinä teet. Kokonaistyöajan puitteissa pitäisi periaatteessa olla mahdollisuus järjestää opetusta joustavasti, mutta varsinkin pienissä laitoksissa moinen jousto tarkoittaisi sitä, että kurssit jäisivät pitämättä. Mitähän opiskelijat tykkäisivät moisesta joustosta? Laitoksille pitäisi osoittaa erikseen ne varat, joilla joustoista syntyvät aukot paikattaisiin. Näin saisimme järkevän, amerikkalaismallisen sapattivapaasysteemin, jossa laitoksen opetuksesta vastaavien oppineisuutta pidetään yllä siten, että heillä on muutaman vuoden välein tilaisuus jalostaa oppineisuuttaan ilman opetusrumbaa.

Ennen Suomen yliopistojärjestelmän ja tiederahoituksen liikelaitostamista meillä oli lähes vastaava järjestelmä, eli Suomen Akatemiasta saattoi saada varttuneen tieteenharjoittajan apurahan ikäänkuin määrävuosiperiaatteella, vaikka ei ollutkaan Suomen tieteen terävintä kärkeä. Nyt tällaisen vähälahjaisen lehtorin, joka ei kuulu johonkin astronomisen mittakaavan tutkimusohjelmaan tai huippuyksikköön, on aivan turha haaveilla pidemmästä tutkimuskaudesta. Tiederahoituksen teroittaessa Suomen tieteen terävintä kärkeä vielä terävämmäksi, perusta rapautuu kun lehtorit taistelevat, eivät ainoastaan opiskelijoiden tietämättömyyttä, vaan myös omaa uhkaavaa älyllistä hapertumistaan vastaan.

Viimeisenä niittinä on ajatus kolmannesta lukukaudesta ja nykyisten lukukausien pidentämisestä, ajatus jonka jokainen itseään kunnioittava rehtori on pihalle pullauttanut siinä toivossa, että olisi ensimmäinen tämän ajatushelmen esittäjä. Muutaman kuukauden kesätauko on ollut perinteisesti yliopistoväelle sitä aikaa, jolloin käydään tieteellisissä kokouksissa ja kerätään aineistoja joko eksperimenttien tai lukemisen avulla, jotta sitten syksyllä riittää paukkuja opettaa muille. Uudistukset tällä saralla ovat varoittava esimerkki siitä, miten korkeakoulupoliittiset innovaatiot voivat tuhota maailmasta sen, mikä on kaunista ja hyvää.

Myös korkeakoulupedagogiset innovaatiot voivat olla tuhoisia. Toisin kuin oppivelvollisuuslaitokset ja muut alemmat nuorisonkäsittelylaitokset, yliopistoihin pitäisi tulla oppineisuutta etsimään, ja sitä etsitään oppineilta yliopisto-opettajilta. Oppineisuutta ei tarvitse verhota opetusportfolioihin tai muihin pedagogisiin temppuihin, vaan opiskelija saa tarvitsemansa, jos hänessä on ylipäänsä ainesta. Yliopistoissa kohtaavat opinhaluiset ja oppineet.

Lehtorit, professorit, dosentit, yliassistentit ja muut yliopisto-opettajat antavat opetusnäytteen, jonka avulla karsitaan pedagogisesti patologiset tapaukset pois. Tämän pitäisi riittää. Koulutuksen markkinoilla yliopistojen ei kannata kilpaille pedagogisilla uutuuksilla, koska vuorovaikutteisia seikkailuja ja itsensä kehittämistä on yhteiskunnassa tarjolla muutenkin. Lehtorin keskeisin kvalifikaatio on hänen oppineisuutensa, ja oppineisuuden ylläpitoon ja jalostamiseen yliopistoissa pitäisi olla kunnolliset mahdollisuudet, sillä muuten olemme hukassa.