Virkarakenteesta ja palkkauksesta

Muuan ns. lähes mahdoton tapahtuma on nyt syytä todeta sattuneeksi: Valtiotyönantaja on omalla päätöksellään ryhtynyt korjaamaan omalla tutkimuksellaan selvittämäänsä palkkauksemme pahaa jälkeenjääneisyyttä. Tuskinpa pelkkä häveliäisyys on tässä vaatinut peittelemään aiempia vääriä päätöksiä, vaan ilmeisesti on jouduttu palkkausrakenteessa tilaan, josta ei ole enää ulospääsyä ns. normaalien järjestelyvarojen puitteissa.

Tässä mielessä nyt meneillään oleva Valpas-rahojen jako on oikean suuntainen, mutta suuruudeltaan riittämätön; tarvitaanhan useita kymmeniä tällaisia kierroksia, ennen kuin tavoite on saavutettu. Tilannetta ei myöskään helpota tämänkertaisen jakovaran levittäminen pikkusummiksi varsin laajalle, mutta toisinkin menettely olisi ollut ongelmallista: Jos esimerkiksi olisi aluksi korotettu yliopistojen rehtorien palkat vaikkapa kaksinkertaisiksi, jotta professorien ja lehtorien palkoilla olisi tilaa kehittyä, niin heidän esimiehensä valtionhallinnossa olisivat olleet vähintäänkin ihmeissään.

Edellä sanottu toteutuu tietenkin vain, jos eduskunta tekee budjettikäsittelyssään hallituksen esityksen mukaisen päätöksen.

Helsingin yliopistossa aloitettu virkarakenneuudistus on vakavien palkkausongelmien vuoksi myös palkkausuudistusluonteensa tähden järjestöjen erityishuomion kohteena. Virkakategorioihin on liitetty palkkaushaarukat ja siten on mahdollisuus sijoittaa viran palkkaus tehtävien vaativuuden ja vastuun perusteella nykyistä oikeudenmukaisemmin. Urakehitystä on mahdollista toteuttaa entistä paremmin ja kokonaistyöaikaa koskevasta virkaehtosopimuksesta ja nimenomaan sen joustomahdollisuuksista voidaan tässä mielessä ottaa irti kaikki mahdollinen. Siten ei olekaan mikään ihme, että Helsinki-sopimukseen liittyminen on alkanut kiinnostaa yhä useampia yliopistoja. Ensimmäiset uuden sopimuksen mukaiset virantäytöt tammikuun alusta ovat siksi varsin monien tarkkaavaisten katseiden alla.

Itä-Suomen yliopistoissa yhteisesti aloitettu palkkausrakenneuudistus on eriytynyt Kuopion yliopiston osalta koskemaan vain opetushenkilökuntaa, niin kuin opettajajärjestöt aikanaan yksimielisesti vaativatkin. Tuloksena on syntynyt tarkkuuteen pyrkivä mutta käytöltään ilmeisen raskas prosessi, jota ennen pitkää ehkä jouduttaisiin keventämään esimiespäätöksillä tapahtuvaksi. Sen erottelukykyä on jo myös ennätetty epäillä, kun kahdestatoista palkkausryhmästä kaksi ylintä sisältäisi miltei poikkeuksetta vain professoreja ja nimenomaan kaikki professorit. Järjestelmän suurimmaksi heikkoudeksi saattaa kuitenkin osoittautua vaikka teoreettinenkin mahdollisuus siihen, että sen käyttöönoton jälkeen tapahtuvissa arvioinneissa henkilöstön palkkatasoa ruvettaisiin laskemaan. Sellaista mallia kun on ay-väelle mahdotonta myydä.

Tampereen yliopistossa kehitteillä oleva palkkausjärjestelmäuudistus näyttää kevyemmältä ja käytännöllisemmältä kuin Kuopion. Siinä on koko henkilöstöä varten vain seitsemän vaativuusryhmää ja palkkaerot saataisiinkin esille pääasiassa henkilökohtaisen työsuorituksen arvioinnilla määräytyvän henkilökohtaisen palkanosan kautta. Vaativuusluokitusideologia tulisi samalla miltei ohitetuksi eikä palkkatasotakuuta käynnistysvaihetta lukuun ottamatta tästäkään mallista löydy.

Ammattikorkeakoulujen palkkausjärjestelmä sisältää paitsi palkkaushaarukoinnin myös takuupalkkajärjestelmän, jossa minimipalkka nousee kokemuksen karttuessa portaittain. Oppia otettaessa voitaisiin samalla kiinnittää huomiota asialliseen palkkaushierarkiaan, joka juuri nyt on nurinniskoin ja on epäilemättä vinouttamassa rekrytointia.

Yliopistoissa kasvava opiskelijamäärä ei kuitenkaan johda, niin kuin luulisi, vastaavasti kasvavaan vakinaisen opettajakunnan määrään, vaan tämä on pysynyt jo parikymmentä vuotta vakiona. Sen sijaan on voimakkaasti kasvanut maksullisen palvelutoiminnan ja muun kuin budjettirahoituksen kautta palkatun henkilöstön määrä. Esimerkiksi tohtorikoulutettavien joukkoa tarkasteltaessa kiintyy huomio heille annettuun kasvavaan opetuspanokseen. On ymmärrettävää, että tohtorikoulutettava haluaa myös opettaa ja siten pätevöityä hakemaan pysyviä opetusvirkoja, mutta hänen tulisi, ehkäpä virkatehtävänään, ensin osallistua yliopistopedagogiikan kursseille ja sen jälkeen tai sen ohella antaa ylityönä ja säädettyä maksua vastaan tuntiopetusta, mikäli haluaa saada opettamisesta käytännön kokemusta. Tällöin vältyttäisiin vinouttamasta yliopistojen virkarakennetta enää yhtään enempää.

Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto