Keskustelua...

Yliopisto-opetuksen
surullinen tila?

Yliopisto-opetuksen surullinen tila kiteytyy lehtori Matti Kamppisen kolumnissa (Acatiimi 8/2000) tavalla, jonka avoimuus hätkähdyttää. "Lehtorin ammattitaidon ylläpito on nykyään hankalaa, kun opetusta riittää joka lähtöön", Kamppinen kirjoittaa ja löytää syntipukin mm. uusissa korkeakoulupedagogisissa innovaatioissa. Kamppisen mukaan lehtorin tehtävänä tulisi olla oppineisuutensa ylläpito ja jalostaminen, ei vuorovaikutukseen perustuvan opetustyön kehittäminen. Samassa yhteydessä Kamppinen toteaa yliopistojen opettajien virantäytön yhteydessä antaman opetusnäytteen riittävän siihen, että "pedagogisesti patologiset tapaukset" karsiutuvat pois.

Jos Kamppisen kirjoitus edustaa satiirin ylvästä lajia, hyvä niin. Pelkään kuitenkin, että tässä on kysymys aivan jostain muusta. Yliopistomaailmassa vallitseva kahtiajako opetus- ja tutkimustyön välillä saa jylyimmät puheenvuoronsa niiden dosenttien, lehtoreiden ja tutkijoiden puheenvuoroissa, joissa haikaillaan vanhojen oppimisnäkemysten ja yliopistotutkijan identiteetin perään. Kamppisen kirjoituksen välittämä näkemys oppineisuuden ylläpidosta ja sen jalostumisesta pohjautuu malliin, jossa opiskelija on passiivinen, omista resursseistaan ja vaikutusmahdollisuuksistaan tietämätön mykkä todistaja. Se vanha kunnon penkin kuluttaja, joka ymmärsi antaa tilaa näyttämöllä vaikuttavan tutkijan omalle persoonalle.

Ongelma on siinä, että tuosta vanhasta opiskelijasta on tullut vieläkin vanhempi yliopisto-opettaja. Opiskelijat on puolestaan jo ajat sitten korvattu ihmisillä, jotka ovat koululaitoksessamme vaikuttavien uusien oppimisnäkemysten kasvattamia. Tilanne onkin kieltämättä mielenkiintoinen, kun pedagogisesti patologiset tapaukset kohtaavat "opinhaluiset". Kahdenkymmenen minuutin mittainen opetusnäyte ei ehkä aivan riitä ammattitaitoon.

Pekka Vartiainen
FT, dosentti
Naantali

Vastaus Pekka Vartiaiselle

Tieteellinen ajattelu on jo keksitty, eikä sitä kannata keksiä uudelleen. Korkeakoulupoliittiset ja -pedagogiset innovaatiot ovat tuhoisia silloin, kun uusia rakenteita luodaan alueille, joissa vapaus tuottaa parhainta satoa. Odotahan vain joulukolumniani "Sika mieheksi!" jossa vapaus, veljeys ja jouluruoka ovat samalla tarjottimella.

Keskeinen argumenttisi on se, että sivuutan "vuorovaikutukseen perustuvan opetustyön kehittämisen" ja sen sijaan haikailen vanhojen, autoritaaristen aikojen perään. Totta puhut. Kannatan vakaasti hyvien asioiden säilyttämistä. Yliopisto-opetuksessa vuorovaikutukseen osallistujat tulevat mukaan määrätyillä rooleilla ja rooliodotuksilla. Yliopisto-opettajien pitää olla ensisijaisesti oppineita, ja vasta tämän jälkeen pedagogisesti lahjakkaita. Jos lehtoreilla ei ole mahdollisuutta oppineisuutensa ylläpitoon ja kultivointiin, ei mikään yhdessä oppiminen tai muu seuraleikki auta.

Nykyajan opiskelijat ovat toki monitaitoisempia kuin me onnettomat heikon minäkuvan vaivaamat pullistelijat, ainakin tietotekniikan käytössä, mutta eivät nämä taidot sellaisenaan edesauta tieteen tekemisessä eli tutkimusongelman muodostamisessa, hypoteesien luomisessa ja niiden kriittisessä arvioinnissa aineiston avulla.

Ja lopuksi, opetuksen ja tutkimuksen yhdistäminen on herkkua kaikille osapuolille, ja meikäläiset vanhat kalkitkin oppivat parhaiten silloin, kun voivat opiskelijoiden kanssa ajatuksia jakaa. Mutta yliopistojen lehtorien hommassa ei ole älyllisesti palkitsevaa tasapainoa, eli opetusta on liikaa ja tutkimukselle ei ole mahdollisuuksia. Peruskursseilla, joissa on satoja osallistujia ja seminaareissa, joita on useita samanaikaisesti ja kussakin parikymmentä osallistujaa, ei ole mahdollisuutta järjestää sellaista yhteisen oppimisen ristiretkeä, jossa lehtorikin voisi oppineisuuttaan jalostaa.

Matti Kamppinen
lehtori