Uskommeko enää joulupukkiin?

Korkeakoulujen kehittämislain tultua hyväksytyksi tulisi varmistaa, että sen mahdollistamat lisämäärärahat ohjattaisiin perusopetuksen tarpeisiin, missä puute on kaikkein suurin. Lyhyesti voitaisiin sanoa, että rahaa tulisi ohjata opetushenkilöstön virkarakenteen ja suorastaan sen palkkauksen parantamiseen.

Yliopistonopettajan palkkaus on jäänyt pahasti jälkeen muiden opettajaryhmien palkkauksesta. Kun me opetamme tämän maan kaikkein korkeimmissa oppilaitoksissa kaikkein korkeimmin pätevyysvaatimuksin, olisi meidän täysin oikeutettuna vaatimuksenamme oltava, että palkkaus tästä tehtävästä olisi myös kaikkein korkein. Valitettavasti olemme kuitenkin lehtorin osalta vaatimustasosta jäljessä noin 10 000 markkaa ja professorien osalta vieläkin enemmän. Saanen vielä erityisesti huomauttaa, että tämä lisäys tulisi saada kuukausi- eikä vuosipalkkaan!

Jotkut ovat jo ehättäneet toivoa läpimurtoa VALPAS-prosessista, jossa valtio on pystynyt pidentämään palkkahaitaria nimenomaan yläpäästä ja saanut aikaan liikettä alueille, joilla on ollut ongelmia motivoida virkamiehiä pätevyytensä - de facto - parantamiseen, kun sillä ei näytä olleen ainakaan selvää loogista yhteyttä palkkaukseen. Sinänsä VALPAS-prosessista on todettava nähdyn kahden kierroksen jälkeen, että suunta on oikea mutta vauhti hitaanpuoleinen. Sekin on kuitenkin parempi kuin ei mitään.

Työn vaativuuden arviointiin perustuvaa palkkausjärjestelmän uudistamista on puuhattu yliopistoihinkin liki jo kymmenen vuotta. Tähän asti nähdyt mallit ovat olleet joko liiaksi työnantajan yksipuoliseen saneluun perustuvia tai toivottoman raskaan koneiston vaativia järjestelmiä, joiden erottelukyky saattaa sekin lopulta perustua työnantajan määräämään henkilökohtaisen lisän suuruuteen. On itse asiassa melko vaikeata nähdä, miten työn vaativuuden arvioinnilla voitaisiin päästä hyvään tulokseen yliopisto-opetuksessa, jossa jokainen opettaja on oman joskus kapeankin alansa selkeä spesialisti ja jossa hänen toimintaansa on edes kollegojen kovin vaikeata objektiivisesti arvioida.

Virkarakennetta ja palkkausta koskeva tarkentava virkaehtosopimus, ns. Helsinki-sopimus on tuonut mahdollisuuden merkittäviinkin uudistuksiin yliopiston opettajien palkkauksen kohentamisessa. Virkoihin liitetyt palkkaushaarukat niihin sijoittelua ohjaavine määrittelyineen ja muistutuksineen olisivat oiva keino oikein käytettynä suorittaa merkittäviä parannuksia. Valitettavasti järjestelmään liittyy yksi heikkous: työnantaja väittää, ettei sillä ole rahaa korotuksiin, vaikka myöntääkin, että aihetta korotuksiin olisi.

Tässä vaiheessa voidaan täysin asiallisesti ihmetellä, miksi näissä huonosti palkatuissa yliopistonopettajan tehtävissä sitten on enää pystyvää henkilöstöä? Syitä on helppo tietenkin luetella: kyseessä on lopultakin melko itsenäinen ja hyvin haastava työ, aikuisten opettaminen ja kansainvälisessä ympäristössä työskentely, joka tarjoaa yleensä kohtuullisen hyvät lisäpätevöitymisen mahdollisuudet. Monilla on halutessaan tilaisuus tehdä tutkimustyötä, käytössään maan parhaat laitteet, tukenaan hyvin organisoitu ryhmätyö ja tasokkaat, motivoituneet työtoverit.

Usean yliopistonopettajan ensimmäinen sivutoimi on tutkimus ja tällöin palkattomana. Ammattijärjestön kannalta tätä ei tietenkään voi mitenkään hyväksyä. Toisaalta yliopistouran luomisen kannalta on ymmärrettävää, että järjestöllisistä välttämättömyyksistä tässä kohdin niin helposti lipsutaan. Pitkällä tähtäyksellä on kuitenkin nähtävä, että meidänkin työnantajamme jättää maksamatta siitä, minkä se ilmaiseksi saa .

Mitä keinoja sitten olisi käytettävissä palkkaustasomme kohottamiseen?

Eräänä strategisena vaihtoehtona on nähty keino erottaa valtiosektorillakin opetusala omaksi sopimuskentäkseen kuten kuntapuolella jo vuonna 1984 opettajalakon seurauksena tapahtui. Ei ole luultavaa, että valtiollakaan tämä mahdollisuus kovin paljon helpommin aukeaisi, paitsi jos joulupukki on olemassa.

Toivotan lehden lukijoille Rauhallista Joulua!

Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto

(painetun lehden s. .3)