Perhe - tutkijan suuri voimavara

Miten viime aikoina esille noussut perheen ja työelämän yhteensovittaminen onnistuu tieteentekijöiltä? Ei kovin hyvin, arvelee työelämätutkija. - Uskon silti, että mitä laajempi kokemus elämästä, sen parempi tutkija, Riikka Kivimäki sanoo.

Päivälehti kirjoitti sata vuotta sitten uudesta ilmiöstä otsikolla Naiset haluavat koulutusta - kenen hyödyksi? Suuri pelon aihe oli, etteivät akateemisen sivistyksen tielle lähtevät naiset pysty kunnolla huolehtimaan lapsistaan (HS 20.11.2001).

Tänäänkin ollaan huolissaan lasten kasvavasta pahoinvoinnista. Kouluttautuneita äitejä ei sentään syyllistetä, mutta tiedeyhteisössä ennakkoluulot elävät yhä, tosin päinvastaisesta syystä.

Tuore Liisa Husun Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä tiedekunnassa tekemä väitös "Seksismi, sosiaalinen tuki ja selviytyminen akateemisessa maailmassa - Tiedenaiset ja piilosyrjintä Suomessa" toi esiin, että perhettä ja lapsia pidetään esteenä työlle ja uralle: äitiys ja perhevapaiden pito voi heijastua mm. naisten mahdollisuuksiin saada rahoitusta ja heidän työnsä arvostamiseen.

Tutkimusta varten haastatellut tiedenaiset kuitenkin pitivät itse perhettään voimavarana. Samaa sanoo Riikka Kivimäki, joka on tutkinut koko 90-luvun eri projekteissa työn ja perheen yhteensovittamista Tampereen yliopiston työelämän tutkimuskeskuksessa.

- Kun on perhe ja lapsia, se on elämää isolla E:llä. Nämä tutkimukset, joita teen tuonne hyllyihin pölyttymään, ovat vain työtä, tosin tärkeää sekin.

Riikka tietää kokemuksesta, mitä uran tekeminen perheellisenä on yliopistomaailmassa. Kun hän valmistui ja ryhtyi tutkijaksi, hänen tällä hetkellä 16-vuotiaat kaksostyttönsä olivat kolmivuotiaita.

- Lähtiessäni tuolloin ennen iltaviittä hakemaan tyttöjä päiväkodista sain hieman ihmettelyä osaksesi. Aikatauluni oli niin erilainen kuin monella muulla, jolla ei ollut pieniä lapsia.

Riikka Kivimäki myöntää avoimesti, että perhe on jarruttanut hänen uraansa. Väitöskirjaa hän ei ole vielä saanut valmiiksi, mutta se on hänestä kuitenkin vähempiarvoista siihen verrattuna, miten iso ja palkitseva urakka kahden lapsen kasvattaminen on ollut.

- Mutta jos joku väittää äitiyden vievän tutkijanaiselta terän, se ei kyllä pidä paikkaansa. Pienten lasten hoito jos mikä on hyvä koulu oppia tehokkaaksi ja järjestelmälliseksi.

Hän on huomannut tutkijana törmänneensä varsin kuumaan aiheeseen.

- Viime aikoina perheen ja työelämän yhteydestä on ryhdytty puhumaan paljon. Tähän asti perhepolitiikkaa ja lasten päivähoitoa on pidetty ihmisten yksityisasiana: perhe ei ole saanut näkyä työpaikalla.

Asian nostaminen näkyvästi esille johtuu hänestä kahdesta syystä. Työelämän vaatimukset kiristyvät koko ajan. Työpaikoilla on huoli siitä, miten varsinkin koulutetut, avainammateissa tulosta tekevät ihmiset jaksavat, kun samaan aikaan arkipäivän pyörittäminen vie osansa.

Myös EU:n työllisyysasiakirjat ovat herättäneet suomalaisetkin tahot arvioimaan perhettä ja työelämää, joskin hieman eri näkökulmasta kuin Euroopassa.

- Kun Keski-Euroopassa pohditaan, miten naisten työllisyysastetta voitaisiin nostaa, meillä halutaan lisätä joustavia työaikoja ja vanhempainlomien tasaisempaa jakaantumista naisten ja miesten kesken.

Hitaus lannistaa

Riikka Kivimäki on kahlannut viime aikoina monenlaisia asiakirjoja läpi artikkeliaan "Perhe tuli työelämään" varten. Hän on lukenut mm. hallitusohjelmia, työllisyyssuunnitelmia, työmarkkinaosapuolten sopimuksia ja EU:n työllisyysasiakirjoja.

Hänestä on ilahduttavaa, että teema on noussut niissä esiin. Joskus 10 vuotta sitten esimerkiksi työmarkkinaneuvotteluissa asiasta ei puhuttu mitään. Surulliselta taas tuntuu, että teot ovat jääneet niin vähäisiksi.

- Työmarkkinajärjestöt ovat asettaneet hienoksi tavoitteeksi työelämän laadun parantamisen. Mutta kun tulee näytön paikka, kuten äskettäin esillä ollut niinkin vähäinen asia kuin viikon pidennys isyysvapaaseen, niin sitten kaikki eivät asiaa kannatakaan.

Kivimäki muistuttaa myös, että vaikka miehet käyttävät isyyslomia, he eivät juurikaan pidä vanhempainlomia tai hoitovapaita, vaikka nekin ovat heille sallittuja. Samoin kotitöiden tekeminen on edelleen naisten harteilla.

- Olen myös kyynistynyt tähän vapaan valinnan myyttiin pikkulapsivaiheessa kotiin jäämisessä, joka eri asiakirjoissa vilahtelee. Naisten ja miesten suuret palkkaerothan ovat johtaneet siihen, että usein miestä pienipalkkaisempi nainen jää kotiin.

- Missä on siis paikka, mihin pitäisi pystyä vaikuttamaan? Onko se työmarkkinaosapuolten neuvottelupöydässä, työpaikalla vai perheessä? Se on näissä kaikissa, mutta asiat muuttuvat niin tuskastuttavan hitaasti!

Määräaikainen ulkopuolella?

Perhenäkökulmaa on pyritty tuomaan lähemmäksi myös akateemisessa maailmassa. Suomen Akatemian viime syksynä hyväksymässä tasa-arvosuunnitelmassa mm. vanhemmuus otetaan huomioon siinä, ettei lasten hoitamista kotona lasketa vanhempien uralla haitaksi tai että ulkomaan päivärahaan myönnetään 20 % korotus lapsen huoltajalle.

Tasa-arvosuunnitelmia on tehty myös monissa yliopistoissa, kuten Tampereellakin.

Riikka Kivimäki arvioi, että suunnitelmilla on tietysti merkitystä, koska niissä määritellään suunta, mihin pyritään. Itselleen hän ei koe saavansa niistä kovinkaan paljon tukea.

- Olen määräaikainen, kuten suurin osa tieteentekijöistä. Minulla ei siis ole tutkijanvirkaa. Työelämän tutkimuskeskuksessa joudumme itse hankkimaan rahoituksen ulkopuolelta.

Pienten lasten vaihe ja samalla uran eteenpäin vienti tällaisessa tilanteessa on monelle nuorelle tutkijalle varsinainen puristus.

- Olen tehnyt 10 vuotta tätä työtä ja vasta nyt tuntuu, että kovaa maata alkaa vähitellen olla jalkojen alla. Se, että minulla on työkokemusta ja julkaisuja, auttaa rahoituksen saamisessa.

Näkökulmaksi valtavirtaistaminen

Tieteentekijöiden liiton tuoreeseen jäsenkyselyyn vastanneista joka toisella oli kotona asuvia lapsia.

- Moni on varmaan kuullut sanonnan "No sex, no kids". Minusta on kuitenkin elämälle vierasta, jos tutkija omistautuu niin työlleen, ettei sen vuoksi halua tai uskalla hankkia lapsia.

Kivimäki toisi käsitteen valtavirtaistaminen voimakkaasti mukaan tieteen tekemiseen kuten kaikkeen yhteiskunnalliseen elämään.

- Kun teemme suunnitelmia, päätöksiä tai säädämme esimerkiksi lakeja, olisi aina hyvä arvioida, mitä ne merkitsevät yhteiskunnan kaikille jäsenille, siis miehille, naisille, perheille, lapsille ja vanhuksille. Tätä meidän tutkijoidenkin tulisi kysyä omassa työssämme.

- Uskon myös, että mitä laajemmin elämää ja asioita on kokenut ja pohtinut, sitä parempi tutkija.

Riikka Kivimäki viittaa 90-luvun alun pohjoismaiseen hankkeeseen, jossa hän oli mukana tutkimassa työn ja perheen yhteensovittamista sairaalassa, poliisilaitoksessa, sanomalehden toimituksessa ja metalliyrityksessä.

Yhtenä sen tuloksena oli, että perhe toi toimittajien työhön uutta ymmärrystä suunnaten mielenkiintoa omalla tavallaan juttuaiheisiin.

- Varsinkin yhteiskuntatieteen piirissä perheellisyys monipuolistaa tutkijan näkökulmaa ja jopa tutkimusmenetelmiä. Se lisää myös ymmärrystä siitä, mikä on tietämisen arvoista.

Tietoa ja tekoja!

Työmarkkinaosapuolet ovat sopineet järjestävänsä ensi kevään aikana alueellisia tiedotustilaisuuksia, missä kerrotaan työn ja perheen yhteensovittamista tukevista mahdollisuuksista, esim. miesten oikeuksista vanhempain- ja hoitovapaisiin.

- Avoimuus, keskusteleminen ja tiedottaminen edistävät tätäkin osa-aluetta työpaikoilla. Esille on nostettu myös hyvien käytäntöjen etsiminen. Yhteistä työkalupakkia ei voi antaa, vaan jokaisella työpaikalla on mietittävä omat systeeminsä, työajan joustonsa jne.

Omien kokemustensa valossa Riikka Kivimäki ehdottaa, että valojen ei tarvitsisi tutkijahuoneissa palaa vain iltapäivästä iltamyöhään, vaan yhtä "sallittua" olisi tulla töihin klo 8 ja lähteä klo 16!

Hän muistaa myös selvästi, miten joutui kerran raahaamaan pienet tyttönsä työpaikkansa luentotilaisuuteen, kun ei voinut viedä heitä päiväkotiin.

- Herättihän se kummastusta. Eikä se ollut kivaa kenellekään, sillä tytöt pitkästyivät ja muut varmaan häiriintyivät, kun he alkoivat juoksennella.

Riikka Kivimäki ehdottaakin, että yliopistot voisivat ottaa mallia yrityksistä ja järjestää sairaalle lapselle hoidon, kun pitäisi päästä ehdottomasti tenttiin, luennolle tai muuhun tärkeään tilaisuuteen eikä olisi muita verkostoja, joita voisi pyytää apuun. Toinen vaihtoehto voisi olla opiskelijoiden ja työntekijöiden hoitorengas.

Teksti: Merja Perttula
Kuvat: Ari Korkala

(painetun lehden s. 8-10)