M A T T I K A M P P I N E N

Läskiä, luppoaikaa ja muita akateemisen elämänmuodon laadukkaita ilmiöitä

Akateemiset ovat jälleen kerran yhteiskunnallisen muutoksen kärkijoukoissa, valveutuneena etujoukkona kuin konsanaan iloisella kuusikymmentäluvulla, jolloin meikäläiset tosin pitivät hauskaa lähinnä lastentarhoissa. Ja hauskaa oli, vaikka tuon ajat lastenohjelmat olivat tosi synkeitä nykyisiin verrattuna, ja radiosta solkenaan tulleet poliittiset laulut antoivat maailmasta yhtä omituisen kuvan kuin kehno poliittisen historian luento. Moni meistä oppi pelkäämään Kristiina Halkolaa siinä missä aikamme lapset kavahtavat Rölli-peikkoa tai aikamme opiskelijat karttavat ikääntynyttä yliopistolaista, joka yrittää todistaa mies- tai naiskuntoaan ehdottamalla tiiviimpää parityöskentelyä. Mutta miten akateemiset, nuo hitaasti jos ollenkaan syttyvät ihmisyyden irvikuvat olisivat taas aikansa etujoukoissa?

Yllättikö ikääntyminen?

No silleen, että länsimaisten päättäjien aivoriihissä murehditaan ikääntymisen ongelmia ja etsitään kuumeisesti vastauksia siihen vaikeasti ennakoitavissa olleeseen ilmiöön, että aika tekee tehtävänsä myös ihmisten kohdalla. Useissa kansallisissa skenaarioissa ikääntyminen on äkkiseltään pompannut esiin uhkakuvana, joka näyttää koskettavan yllättävän montaa kansalaista, ja tämä asioiden saama käänne näyttää tulleen täytenä yllätyksenä paitsi päättäjille, myös yleisemmin suurille ikäluokille, jotka ilmeisesti odottivat elävänsä ikuisesti nuorina. Monilla yliopistolaisilla aikuiseksi varttuminen keskeytyikin ensimmäiseen viranhakuun ja viimeistään viran saamiseen, jonka seurauksena muilta oppiaineeseen palkattavilta on vaadittu paitsi sopivaa jatkotutkintoaihetta, myös äidillistä lapsipsykologin taitoa.

Luentoja ja lastenhoitoa

Ikääntymisen ohella toinen ongelma, joka alkaa polttaa näppejä yhä useammassa länsimaassa, on työn hupeneminen. Äkkiseltään luulisi tämän ilahduttavan ihmisiä, koska ihmiskunnan historiassa raatamisesta on yritetty hankkiutua eroon samalla intensiteetillä kuin entinen oppituolin haltija yritti hankkiutua eroon niistä työtovereista, jotka kykenivät häntä älyllisesti ja muilla akateemisilla meriiteillä haastaa. Mutta ei, työtä on tehtävä sillä muutoin joutuu ihmisarvo valinkauhaan, koska se mitä työksemme teemme on osa sitä mitä olemme.

Yhtenä ratkaisuna ikääntymisen ja työn hupenemisen ongelmiin on esitetty työajan huokoistamista, eli työpäivän rei'ittämistä kaikilla muilla tehtävillä, työpäivän ja viikon rytmittämistä siten, ettei noudateta kahdeksasta neljään rytmiä vaan tehdään päivän mittaan erilaisia askareita vaihtelevissa rytmeissä. Näin voisi tehdä luovuutta vaativaa työtä silloin kun se sopii omiin rytmeihin, vahtia lapsia alkuiltapäivästä, käydä morjenstamassa omia vanhoja vanhempiaan myöhäisestä iltapäivästä, ja jatkaa akateemisia hommia illansuussa, mikä kullekin parhaiten sopii. Näin päivä täyttyisi mielekkäämmin ja läheishoito tulisi hoidettua siinä sivussa.

Mutta tätähän yliopistoväki on aina tehnyt, eli sopeuttanut työtehtävien rytmiä järkevään ja tehokkaaseen kokonaishahmoon, jossa kaikelle on aikansa. Tiukka ulkoisesti ohjattu aikataulu tekee hallaa opetukselle ja tutkimukselle, jonka on tarkoitus olla älyllistä hauskanpitoa.

Mutta huokoistamisessa, hyvät akateemiset veljet ja siskot, olemme edelläkävijöitä, varsinainen kansallinen osaamisen kärkihanke, jota Sitra ja Tekeskin voisivat rahoittaa.

Kaksi tikkua ja räkää välissä

Pitkät lounaat tarjoavat oivan tilaisuuden huokoistamisen opetteluun. Lounaalla tulee puhuttua muutakin kuin tiukasti ottaen työasioita ja ikään kuin huomaamatta tehtyä kaikkea sellaista, mikä edesauttaa akateemisen työn tekemistä. Esimerkiksi syötyä kunnolla. Moni riutunut työtoveri valittaa työssä jaksamisesta ja toiset onnettomat vielä lisäksi vapaa-aikana jaksamisesta. Ensimmäinen terapeuttinen konsulttineuvoni olisi, että täytyy syödä jotta jaksaa. Raejuustolla ja riisikekseillä sinnittelevät työtoverit ovat eräänlaisia "löysät pois" _ajattelun yksilöllisiä murhenäytelmiä. Samaan tapaan kuin organisaatioissa paljon parjatut "ylimääräiset" ihmiset ja toiminnat antavat organisaatioille pelivaraa ja mahdollisuuksia joustavasti vastata uusiin haasteisiin, samoin läski tekee ihmisestä ihmisen. Miehestä miehen ja naisesta naisen. Kirjailija Tervon tapaan voisi kysyä, onko kukaan koskaan kuullut nuorten miesten innoissaan ulvahtavan "Voi pojat, katsokaa millaiset mahtavat solisluut tuolla menee!" Eikä miehenkään ole tarkoitus olla kuin kaksi tikkua ja räkää välissä.

Moni yliopistolainen on vajaakuntoisuuttaan lähtenyt mukaan organisaationsa ja oman itsensä "löysät pois" kampanjaan, kun ei ole nähnyt sitä, että evolutiivisesti kestävissä ratkaisuissa on pelivaraa, luppoaikaa ja löysäilyä. Onko surullisempaa näkyä kuin yliopistolainen, joka luulee olevansa yritysjohtaja?

Thank God it's Friday!

Työpäivän huokoistamista voi soveltaa myös viikkorytmin järjestämiseen. Yksi 5 plus 2 viikkorytmin huonoja puolia on se, viikonloppuun kohdistuu liikaa odotuksia, jotka saavat karaistuneenkin pari- ja perhesuhteen koetukselle: pitää siivota, harrastaa, ulkoilla, korjata taloa, ylläpitää ihmissuhteita, valmistaa gourmet-aterioita ja valmistautua viimeistään sunnuntaina siihen, että maanantai kaatuu päälle kuin lavallinen kotitalousjätteitä. Toinen huono puoli tavanomaisessa viikkorytmissä on se, että perjantaina alkaa paukut olla jo niin vähissä, ettei onnistu muu kuin työpaikalla hihittäminen, ja maanantai on viikonloppustressin vuoksi muuten vaan maanis-depressiivisten aaltojen aikaa. Terminaalivaiheen ihmiset odottavat viikolla viikonloppua ja viikonloppuna työviikon alkamista. Varsinaisia tulevaisuusorientoituneita ihmisiä nuo. Viikonlopun hajasijoittaminen pitkin viikkoa voisi vähentää tätä oireistoa. Samoin katoaisivat sen entisen yliopistolaisen murheet, joka kieltäytyi keskiviikon palaverista sillä perusteella, että siinä menevät molemmat viikonloput pilalle.

Akateemisten lempielin numero yksi

Työajan huokoistaminen liudentaa työn ja vapaa-ajan välistä rajaa. Tällä on hyvät ja huonot puolensa. Hyötyjen puolelle mennään silloin, kun akateemisten autonomia lisääntyy ja he saavat tehdä akateemisia tuotteita missä ja milloin se on optimaalista. Työnantajan kustantama laajakaistayhteys kotona on samalla melkoinen pirunsorkka - et ole työltä rauhassa missään. Akateemisissa hommissa tuppaa tuo suhteellisuudentaju ja työlle omistautumisen raja muutenkin rapistumaan, ja moderni tietotekniikka vie loputkin erottelun mahdollisuudet, kun ajan ja paikan kahleet katoavat.

Akateeminen työ on muutenkin poikkeuksellista ihmisen identiteetin kannalta. Vanha marxilais-aristoteelinen toteamus jonka mukaan ihminen tekee olemustaan todeksi työn kautta, on meille akateemisille enemmän kuin totta. Me sijoitamme teksteihimme sydänveremme, aivokäyrämme ja koko joukon strategisia lempielimiä, ja meidän mahdotonta suhtautua keveästi, jos joku rienaa tuotoksiamme. Akateemisissa kuvioissa kritiikki ja sen ilkeämielinen versio eli rienaaminen ovat arkipäivää, ja tämän vuoksi moni vammautuu, erityisesti viranhakujen yhteydessä. Elämässään voi unohtaa monta asiaa, mutta itsestä kirjoitettua ilkeämielistä lausuntoa ei unohda koskaan. Kun vielä osa yliopistolaisista on jäänyt varhaismurrosikäisen kehitysasteelle, ei ihme että esimerkiksi virantäytöissä moni kolhiintuu ja sydän palaa karrelle, elämänuraa silmälläpitäen kohtalokkaan pitkäksi aikaa. Ehkä pahinta, mitä oppiaineelle voi tapahtua, on pikusieluinen viranhaltija, josta eivät säteile lämpö, ystävällisyys, arvostus, avarat perspektiivit tai muut aristoteeliset hyveet, vaan joka näkee mielekkyyttä vain siellä missä hänen omiin ajatuksiinsa viitataan.

Joulun aika ja akateeminen elämänmuoto

Joulu on oivaa aikaa jalostaa aristoteelisia hyveitä ja hankkia vähän lihaa luiden ympärille. Akateemiseen vuotuiseen sykliin kuuluu substantiaalinen joulutauko, jolloin ei opeteta eikä toteuteta hallinnollisia uudistuksia. Joulu on hiljaisuuden aikaa, laatuaikaa, jonka olennainen laatu on siinä, että aikaa on riittävästi. Joulun aika on kuin meri, jonka senkin olennaisena laatuvaatimuksena on riittävä laajuus. Aivan pieni meri ei ole meri ensinkään. Me laatutietoiset akateemiset emme järjestä palavereita joulunalusviikolle, ja alamme virittäytyä sosiaaliseen työn rytmiin vasta kun loppiaisesta on kulunut viikon verran. Jokaisen akateemisen ihmisen sydämen asia on tehdä sydäntalvesta lapsuuden joulu, joka alkaa ajoissa ja jatkuu pitkään.

Akateemiseen vuotuiseen sykliin ei pitäisi kajota, sillä siihen sisältyvät ajalliset mahdollisuudet tarjoavat huikean resurssin ja sellaisinaan jo ennakoivat sitä mihin yhteiskunta tulee päätymään joskus hamassa tulevaisuudessa, kun suurisieluisuus vie voiton pikkusieluisuudesta. Joten, hyvät veljet ja siskot, kohti akateemista joulua... ja sen yli!

(painetun lehden s. 21-23)