Kohti parempaa maailmaa

Toisinaan tieteen maailma on lähellä sitä argumentatiivisen järjenkäytön ihannetta, jossa vain paras argumentti voittaa, riippumatta argumentin esittäjän satunnaisista ja lihallisista ominaisuuksista, kuten siitä, onko hän noviisi vai tietäjä, tumma vai vaalea, mies vai nainen. Tähän ainakin pitäisi pyrkiä, ja argumentin sivuuttaminen sillä perusteella, että esittäjä on vaikkapa sattumoisin mies, ei kuulu hyvään järjenkäyttöön. Naisprofessorien ja muiden akateemisten naisjohtajien vähäinen määrä miesprofessoreihin verrattuna on saanut jotkut ajattelemaan, että akateemisessa maailmassa pesii rakenteellinen vääristymä, josta ei päästä eroon pelkillä argumentaation säännöillä, vaan tarvitaan aktiivista sukupuolisidonnaista tiedepolitiikkaa. Tämän mukaan tieteellisesti tasaväkisten hakijoiden kohdalla on oikeutettua nimittää naishakija, jotta tuota vääristymää voidaan laimentaa. Nimitettävän täytyy toki olla tieteellisesti pätevä, eli kukaan tulevaisuuden naiskolleega ei tule nimitetyksi pelkästään sillä perusteella, että on nainen, vaikka naiseus voikin toimia ratkaisevana kriteerinä. Luulisi feministien älähtävän moisesta, koska jälleen kerran biologisesti määriteltyä naiseutta käytetään argumentatiivisena perusteena irrelevantissa kontekstissa. Naiseushan ei ole, sen enempää kuin mieheyskään, asiaankuuluva piirre, kun punnitaan tieteellistä kompetenssia. Vai onko? Entä hakija, joka on biologisesti mies, mutta tuntee olevansa nainen? Eikö hän joudu mieslähtöisen luokittelujärjestelmän uhriksi? Nämä ongelmat ovat toki vähäisiä ryppyjä kun pyritään kohti parempaa maailmaa, jossa kaikkien ammattien sukupuolijakaumat ovat fifty-fifty.

Sukupuolisidonnaiset tiedepoliittiset päätökset kummastuttavat vielä enemmän silloin, kun yliopistoihin perustetaan naistutkimuksen laitoksia. Itse tieteenala on varmaankin oikeutettu siinä missä taloussosiologia tai uskontoantropologia, mutta miksi naistutkimusta ei ole sijoitettu jonkin perinteisen ihmistutkimuksen kuten psykologian, sosiologian tai antropologian laitokseen, vaan sille on taattu kummajaisen asema perustamalla oma laitos, joka pyrkii eroon perinteisestä ihmistutkimuksesta ongelmanasetteluineen, tilastollisine menetelmineen ja muine mieslähtöisine metodologisine työvälineineen. Välillä on tuntunut, että naistutkimuksen oppiaineen perustaminen on ollut humanistisen tai yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan kuolinkorahdus, epätoivoinen yritys tehdä muodikkaita tekoja, pysyä ajan hermolla tai yksinkertaisesti lievittää miesten kollektiivista syyllisyydentuntoa. Toisinaan on tuntunut, että naistutkimukselle on perustettu oma yksikkö viisivuotiskaudeksi, koska siitä ei sen jälkeen haluta kuulla enempää, ei integroida sitä osaksi tieteellistä kulttuuria. Ei ole helppoa olla akateeminen nainen, miehestä puhumattakaan, vaikka olemmekin menossa kohti parempaa maailmaa.

Parempaa akateemista maailmaa tehdään myös muualla kuin tasa-arvotyöryhmissä. Me tulevaisuudentutkijat olemme suorastaan erikoistuneet paremman maailman tekemiseen, mikä varmaankin kävi ilmi edeltävässä ajatusten virrassa.

Uusien tieteenalojen myötä opiskeltavia aloja on tarjolla entistä runsaammin, ja yhteisen tieteellisen kulttuurin tuottaminen on entistä vaikeampaa. Pahanilkisten huhujen mukaan olemassa muotitieteitä kuten mediatutkimus ja aikuiskasvatus, joissa opiskelijoilla ei ole aavistustakaan yleisestä tieteen metodologiasta tai systeemiteoriasta. Yksi ratkaisu olisi tarjota kaikille opiskelijoille joitakin yhteisiä ajattelun työvälineitä. Viime vuosikymmeninä on toki tarjottu montaa yksittäistä tieteenalaa sellaiseksi, jota jokaisen korkeakouluopiskelijan pitäisi opiskella. Yhdessä vaiheessa tieteensosiologia, toisessa vaiheessa tieteenfilosofia olivat aloja, joita yritettiin tarjota kaikille ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille. Suunnattomat yleisopintoluennot, joissa kaksi-kolmesataa opiskelijaa jutteli keskenään ja luennoitsija koitti saada äänensä kuulumaan tuon ihmismeren yli, ovat edelleen monien muistissa varoittavina esimerkkeinä kokeiluista, jotka epäonnistuivat. Epäonnistuivat lähinnä sen vuoksi, että ajoitus ja toteutus olivat vääriä. Juuri yliopistoon tulleet keltanokat, vaikka olivatkin avoimia uusille ajatuksille, olivat niin ylityöllistettyjä yrittäessään selvittää mitä ovat opiskelemassa, mistä saavat asunnon ja ruokaa, ja mitä heistä tulee isona, ettei tiedollinen yhteys muodostunut optimaaliseksi.

Tieteensosiologian ja -filosofian lisäksi yhdessä yliopistossa tarjottiin kaikille maantiedon peruskurssia sillä perusteella, että kaikki mitä on, on maan päällä, mutta tämä ei onneksi mennyt läpi. Samalla perusteella kaikille opiskelijoille voisi tarjota yleistä mykologiaa eli sienitiedettä, koska jokaisen iholla on pikkuruisia mutta tärkeitä sienieliöitä.

Tulevaisuudentutkimus on eri asia, aivan kuten tieteensosiologia ja -filosofia. Näillä tiedonaloilla voi järjestää muita oppimiaan asioita, ja mikä tärkeintä, tulevaisuudentutkimuksen kohdalla voi oppia ymmärtämään tietoaineksen dynaamisen yhteiskunnallisen roolin
sekä sen, miten tietoa sovelletaan käytäntöön. Tulevaisuudentutkimus on filosofian ja systeemiteorian tapaan substantiaalisesti neutraalia, eli sitä voidaan soveltaa mihin tahansa elämänalueeseen. Sukupuolten tasa-arvo, koulutuspolitiikka, hyppyhäntäisten suojelu Suomen metsissä, paremmin toimivat työyhteisöt ja liikenteen päästöt ovat kaikki kelpaavaa riistaa tulevaisuudentutkimukselle. Mikään inhimillinen ei ole meille vierasta.