Ajatuksia yliopistosektorin edunvalvonnasta

Yliopistoissa toimivien opettajien ja tutkijoiden ammattiliitot Professoriliitto, Tieteentekijöiden liitto ja Yliopistonlehtorien liitto on aikoinaan perustettu näiden ryhmien etuja ajamaan; liittojen jäsenet maksavat jäsenmaksua jotta heidän työttömyys- ja työsuhdeturvansa sekä palkka-asiansa olisivat kunnossa ja jotta heidän liittonsa kehittäisi yliopistosektorin koulutus- ja tiedepolitiikkaa siihen suuntaan, että yliopistoissa olisi mielekästä tehdä koulutus- ja tutkimustyötä.

Palvelussuhteen ehdoista sovitaan sopimuskausittain keskustason virkaehtosopimuksilla ja yliopisto- ja tiedehallinnon tarkentavilla virkaehtosopimuksilla. Neuvottelujärjestö AKAVA-JS tekee sopimukset liittojen muotoilemien tavoitteiden pohjalta. Paikallistasolla akavalaisten luottamusmiesten ja liittojen luottamushenkilöitten tulisi valvoa, että virkaehtosopimuksia noudatetaan.

Näin on perinteisesti ollut.

Yliopistosektorin edunvalvonnan uusi kuvio

Acatiimin numerossa 1/2001 esiintyneen professori Harri Melinin mukaan asiat eivät kuitenkaan enää ole kunnossa yliopistosektorin edunvalvonnassa. Totta onkin, että viime vuosien rajut muutokset yliopistoissa ja uusi ajattelumalli valtionhallinnossa ovat tuoneet edunvalvontaan suuria haasteita: palkkausjärjestelmiä ja virkarakennetta ollaan muuttamassa, uusi kokonaistyöaikajärjestelmä on vielä hakemassa optimaalista muotoaan kentällä ja paikallista sopimista työantajan kanssa harjoitellaan henkilökohtaisten tuloksellisuuslisien kohdentamisessa. Kun yliopistojen perusrahoitus on suhteessa pienentynyt jaettavaa on tullut palkkarahan osalta vähemmän.

Harri Melinin ratkaisu ongelmiin on kollektiivisuuden lisääminen ja vanhan vahvasti ammattikuntaiseen henkilöstörakenteeseen perustuneen edunvalvontajärjestelmän (professorit, lehtorit, assistentit) purkaminen ja yhteisen liiton perustaminen. Yhteisiä ongelmiahan on näillä ryhmillä paljon, niistä suurin palkkakuoppa! Nykyisellään kuitenkin tilanne on sellainen, että Professoriliitto ja Tieteentekijöiden liitto ovat akavalaisia liittoja, Yliopistonlehtorien liitto kuuluu AKAVAan OAJ:n kautta.

Virkaehtosopimuksia tulkitaan niin ja näin

Huolestuttavana piirteenä on viime vuosina tullut kuvaan virkaehtosopimusten merkityksen mureneminen. Esimerkkinä voin mainita ns. Helsinki-sopimuksen soveltamisen. Kyseessä on uusi virka- ja palkkarakennemalli, josta viime vuonna tehtiin tarkentava virkaehtosopimus, koskemaan toistaiseksi ainoastaan Helsingin yliopistoa. Sovittiin esimerkiksi, että vaikka mallissa on palkkaukseltaan kaksi yliopistonlehtorikategoriaa (A24-A26 ja A26-A27), virkaan vaaditaan tohtorin pätevyys ja yliopistonlehtori sijoittuu pääsääntöisesti palkkaukseltaan ylempään kategoriaan. Nyt kuitenkin on ryhdytty nimittämään yliopistonlehtoreita alimpaan mahdolliseen sijoituspalkkaluokkaan (A24), Helsingin lisäksi erään toisenkin paikkakunnan yliopistossa, jolla ei ylipäänsä ole oikeutta soveltaa Helsinki-sopimusta! Virkaehtosopimukset on nimittäin tehtävä uuden virkarakenteen osalta jokaisen yliopiston kanssa erikseen. Näillä näkymin uusia sopimuksia ei kuitenkaan lähiaikoina synny valtiovarainministeriön varauksellisen kannan takia.

Toisena esimerkkinä VES:in merkityksen vähenemisestä on sivutehtävien palkkioperustetekstin soveltaminen. Vuosi sitten tehdyllä sopimuksella pyrittiin yhtenäistämään tuntiopetuspalkkiot eri yliopistoissa, mutta toistaiseksi sitä ei ole sovellettu sopimuksen mukaisesti kuin yhdessä yliopistossa!

Miksi näin?

Edellä kuvatuista syistä luottamusmiesten tilanne on käynyt tukalaksi, kun heidän pitäisi paikallisesti valvoa virkaehtosopimusten noudattamista mutta eivät voi saada oikaisua vääriin käytäntöihin koska sopijaportaassa ollaan ikäänkuin odottavalla kannalla.

Saattaa olla, että edunvalvontakentän epäyhtenäisyyden takia AKAVA-JS:n on vaikea saada hyviä sopimuksia syntymään opetusministeriön kanssa: edunvalvonta on hajalla, kun liitot valvovat neuvottelupöydässä reviiriään ja vetävät eri suuntiin. Yliopistojen laajentunut autonomiakin on osaltaan syynä tulkinnanvaraisuuden lisääntymiseen sopimuksissa.

Sopimukset on kuitenkin saatava syntymään ja ne on ilmeisesti tehtävä niin väljiksi että ne tyydyttävät kaikkia osapuolia. Ilmeisesti järjestöjen painostustoimintaa tarvittaisiin kuitenkin enemmän. Harri Melin katsoo, että toiminnan tehostamisen kannalta paras ratkaisu olisi perustaa yksi yliopistot kattava akavalainen liitto, jolloin akateeminen edunvalvonta "voisi olla muutakin kuin huono vitsi". Nykyisten kuvioiden purkaminen ei kuitenkaan ole mikään helppo juttu.

Meillä on jo toiminnassa yksi yliopistot kattava kolmen liiton yhteisesti julkaisema lehti Acatiimi. Lehti perustettiin vuonna 1997. Yhteinen konsepti on toimiva ja luonnollinen, ovathan opetus- ja tutkimushenkilökunnan toimintaympäristöt ja edunvalvonnan pääpiirteet yhteisiä. Kollektiivisuus hakee vielä muotojaan, mutta asenteilla on taipumus hioutua matkan varrella ja ongelmien ratketa itsestään parhain päin sitten kun aika on kypsä. Keskustelu jatkukoon.

Maj-Len Rönkä
lehtori, luottamusmies
Turun kauppakorkeakoulu
Yliopistonlehtorien liiton hallituksen jäsen

 

(painetun lehden sivuilla 30-31)