Onko opiskelun
vapaus uhattuna?

Käsitettä akateeminen vapaus voidaan soveltaa monin eri tavoin yliopistoyhteyksissä. Akateemista vapautta vaaditaan paitsi yliopistojen toiminnalle myös niiden opettajille, tutkijoille ja opiskelijoille. Viime vuosina käsitettä on kuitenkin alettu tulkita niin, että sillä tarkoitetaankin akateemista vapautta yhdistettynä vastuuseen. Yliopistoilla on tulosvastuu ja niiden henkilöstöltä vaaditaan sitoutumista tulosvastuuseen. Yliopistojen keskeisiä tuotteita ovat tutkinnot ja tutkimustulokset. Tiedämme, että opiskeluajat ovat pitkiä, ja että monet opiskelijat keskeyttävät opintonsa. Onko mahdollista sitoa opiskelijat yliopistojen koulutusvastuuseen?

Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiö on vastikään teettänyt tutkimuksen (Otus rs 22/2001), jonka kohteena olivat vuosina 1985, 1988 ja 1991 opintonsa aloittaneet. Tutkimuksen mukaan maisterintutkintoon käytetty opiskeluaika on ollut keskimäärin 7,0, 6,5 ja 6,0 vuotta, eli selvästi pitempi kuin tavoiteaika. Suuntauksena tuntuu olevan opiskeluaikojen lyheneminen, mutta valtiovalta toivoisi maisterintutkintoon tarvittavan opiskeluajan olevan keskimäärin alle viisi vuotta. Erityisen pitkiä opiskeluajat ovat humanistisilla, luonnontieteellisillä ja teknisillä aloilla. Vuonna 1988 opintonsa aloittaneista oli viidessä vuodessa ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneiden osuus 7,0% humanistisissa tieteissä, 11,5% luonnontieteissä ja 10,9% teknisillä aloilla. 25% opiskelijoista keskeyttää opintonsa jääden ilman tutkintoa. Tavoitteet ja tulokset eivät kohtaa.

Pitkien opiskeluaikojen syyt ovat moninaiset. Suurimpana syynä lienee se, että opiskelijoilta tuntuu puuttuvan motivaatio suorittaa opintonsa lyhyessä ajassa. Ongelmat voivat myös opintososiaalisia ja puutteita ilmenee niin tutkintorakenteissa kuin ohjauksessa. Opiskelijat käyvät opintojensa ohella töissä, koska eivät halua ottaa opintolainaa. Toisaalta ei ole olemassa määräyksiä, jotka pakottaisivat noudattamaan jotain tiettyä opiskelutahtia. Tämä seikka onkin noussut esiin poliittisessa keskustelussa. Yhteiskunnalla on varaa satsata opiskelijoihin, mutta uusia lisäpanostuksiin ei haluta ilman opiskelutahdin koventamista. Opiskelijat taasen korostavat sitä, että opiskelutahti on itse kunkin oma asia. Osallistuminen erilaisiin aktiviteetteihin opiskelun ohella kartuttaa elämänkokemusta.

Pitkistä opiskeluajoista on keskusteltu aina 1960-luvulta lähtien. Oiva Ketosen komitea tähdensi Kekkosen aikana vuonna 1965, että ylempien koreakoulututkintojen sisältöä tulisi muuttaa niin, että niiden suorittaminen olisi mahdollista neljän vuoden opintojen jälkeen. Sitä paitsi komitea korosti tuolloisen alemman korkeakoulututkinnon merkitystä. Sen kautta tutkinnon suorittaminen oli mahdollista niillekin opiskelijoille, joilla ei ollut motivaatiota tai mahdollisuutta suorittaa ylempää korkeakoulututkintoa. 1970-luvun tutkinnonuudistuksen myötä alempi korkeakoulututkinto lakkautettiin, mikä oli virhe. 1990-luvulla virhe on korjattu. Toinen virhe viimeisimmässä tutkinnonuudistuksessa oli se, että tutkintojen sisältöä ei pystytty pitämään kohtuuden rajoissa. Kurssien ja tenttikirjallisuuden määrä lisääntyi, eikä opintoviikkojen lukumäärä (160) vastaa todellista työmäärää. Sitä paitsi tutkimukset osoittavat sen, että ohjaus on puutteellista etenkin opintojen päätös- eli tutkielmavaiheessa. Meidän opettajien on siis kehityttävä paremmiksi ohjaajiksi, ja meidän tulisi voida asettaa sisällöltään kohtuulliset tutkintovaatimukset.

Mustajoen nimeä kantava työryhmä esitti vuonna 1998 seitsemän kohdan toimenpideohjelman. Siinä korostetaan ohjauksen merkitystä ja tehdään parannusehdotuksia. Eniten keskustelua herätti kuitenkin ehdotus opinto-oikeuden ajallisesta rajoittamisesta. Sen myötä on palattu keppiin ja porkkanaan. Jos tutkinnon merkitys on riittävän suuri, kannustaa se tehokkaaseen opiskeluun. Mutta opiskelija ei ehkä aina näe suoritettua tutkintoa harppauksena eteenpäin. Työtähän voi saada myös ilman tutkintoa. Tosiasia on kuitenkin se, että urakehitysmahdollisuudet ovat huonommat, jos tutkinto puuttuu. Moniin työtehtäviin on kuitenkin pätevyysvaatimuksena ylempi korkeakoulututkinto. Pätevyysvaatimukset perustuvat siihen tosiseikkaan, että opinnot tarjoavat arvokkaita valmiuksia ammattiin ja ne kannustavat jatko-opintoihin. Opetusministeriö halusi eräässä vaiheessa madaltaa pätevyysvaatimuksia, mikä on pahasta opiskelumotivaatiota silmällä pitäen. Jos toisaalta onnistutaan luomaan palkanlisäjärjestelmä, joka palkitsee tutkinnosta, voi tämä toimia lisäkannustimena tehokkaampaan opiskeluun.

Ennen oli tapana sanoa, että akateeminen vapaus merkitsi vapautta mennä tai olla menemättä luennolle. Se aika näyttää olevan ohitse. Muutaman vuoden kuluttua uhkana on osaavien työntekijöiden puute, ja tämä vaatii opintojen kulun nopeutumista. Sitä paitsi eläkejärjestelmämme on rakennettu niin, että työelämään olisi päästävä mukaan 25-vuotiaana, mikäli aikoo päästä nauttimaan täydestä eläkkeestä. Niinpä etsimme porkkanaa, jolla nopeuttaa opiskeluvauhtia.

Björn Fant
puheenjohtaja
Tieteentekijöiden liitto

(painetun lehden sivulla 3)