Reilu meininki katosi silloin, kun kilpaurheilu syntyi

Jyväskylässä toimiva Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, KIHU, nousi otsikoihin, kun paljastui, että Suomen hiihtoliiton lääkäri Juha-Pekka Turpeinen oli osallistunut KIHUssa veren hemoglobiinin testausmenetelmien kehittämiseen. Samassa doping-hälyssä, jossa hiihtoliiton toiminta kyseenalaistettiin, joutui myös soveltavaa urheilututkimusta tekevä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus suurennuslasin alle.

- Minun mielestäni meidät kuuluukin sotkea tähän vyyhtiin, sanoo viisi vuotta KIHUssa työskennellyt Lämsä.

- KIHUn tarkoitushan on huippu-urheilun edistäminen. Tieteen ja urheilun symbioosi koettelee väistämättä urheilun etiikkaa. Hiihdon tutkimus on ollut yksi toimintamme suurista alueista yhdessä mäkihypyn, ammunnan ja yleisurheilun tutkimuksen kanssa.

Osittain kriitikko, osittain urheilija

Kymmenen vuotta sitten perustetussa tutkimuskeskuksessa kilpa- ja huippu-urheilua sekä itse urheilijoita tutkitaan pääasiassa urheilufysiologian ja biomekaniikan lähtökohdista. Urheilufysiologiseen tutkimukseen kuuluu urheilijoiden suorituskykyyn liittyvien tekijöiden sekä harjoittelun vaikutusmekanismien tutkiminen. Biomekaniikka taas pohjautuu fysiikkaan. Siinä urheilijan suoritusta tutkitaan liike liikkeeltä, sentti sentiltä. Urheilijan lisäksi myös hänen välineitään kehitetään. Luonnontieteellisten lähtökohtien lisäksi liikuntapsykologialla on vahva rooli KIHUssa tehtävässä tutkimuksessa.

Jari Lämsä on tutkimuskeskuksen kummajainen tutkiessaan kilpa- ja huippu-urheilua yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Häntä kiinnostaa se, millaisessa roolissa urheilu yhteiskunnassamme on, ja millaisia merkityksiä huippu-urheilulle annetaan. Tutkimus ei rajoitu pelkästään huippu-urheiluun, vaan liikuntaan laajemminkin.

- En ole selkeästi huippu-urheilun kriitikko, sillä syvällä sisimmässäni olen itse urheilija. Työssäni joudun jatkuvasti pohtimaan asiaa molemmilta kanteilta, hän pohtii omaa rooliaan.

Voiko urheilun kehitys olla eettisesti kestävää?

Vuonna 1997 Lämsä aloitti väitöskirjan tekemisen. Työnimenä paperilla on toistaiseksi ollut Huippu-urheilun yhteiskunnallinen merkitys Suomessa 1966-98. Tutkimuksen lähtökohdiksi Jari Lämsä on valinnut kaksi urheilussa käynnissä olevaa muutosta: totalisaation ja globalisaation.

- Urheilun totalisaatio on liikuntatieteen emeritusprofessori Kalevi Heinilän ajatus siitä, kuinka huippu-urheilussa koko urheilijan elämä rakentuu urheilun ympärille. Huippu-urheilu vaatii yhä enemmän ja enemmän, on tullut urheilulukiota ja muita urheilijan elämää varten tehtyjä instituutiota, jopa urheilun opinto-ohjaajia. Totalisaatioon kuuluu myös se, että aina vain halutaan parempia urheiluennätyksiä ja yhä parempi talous urheiluseuroille. Peliä ei puhalleta ikinä poikki ja koko prosessista muodostuu mieletön. Lopulta kilpailutilanteessa ei ole enää ihminen vastaan ihminen, vaan järjestelmä vastaan järjestelmä.

- Totalisaatio herättää kysymyksen siitä, kuinka urheilun kehitys voi jatkua ja miten kehitys voi olla eettisesti kestävää. Näihin kysymyksiin en pysty itse vastaamaan.

Globalisaatio taas on sama ilmiö, joka näkyy muuallakin länsimaisessa yhteiskunnassa.

- Ammattilaisurheilussa urheilijat, rahat ja tietotaito liikkuvat globaalisti. Yli 200 suomalaista jääkiekkoilijaa pelaa vuosittain ulkomailla.

Näitä taustoja vasten Lämsä analysoi ja tulkitsee suomalaisissa tiedotusvälineissä, komiteamietinnöissä ja urheilujärjestöjen toimintakertomuksissa käytävää keskustelua. Ihmiset ja ihmisten välinen kanssakäyminen antaa urheilulle jatkuvasti uusia merkityksiä ja vahvistaa tai muuttaa aikaisempia käsityksiä urheilusta.

Liikuntaa voi olla ilman sankareita

Doping-kohuun Lämsä suhtautuu kahdella tavalla: urheilijana hän pitää tapahtunutta katastrofina, tutkijana taas tilanteen synnyttämä keskustelu tuntuu herkulliselta. Sanomalehdet pursuavat tutkimusaineistoa urheiluun liitetyistä merkityksistä: sankaritarinoita huippu-urheilijoista, kertomuksia nuoret kadulta pois pitävästä liikunnasta tai urheilusta, joka vie Suomen maailmankartalle. Epäonnistuneet hiihtäjät ovat nyt suomalaisten mielissä kääntäneet nuo tarinat päälaelleen. Kun sankarit ovat langenneet, ei nuorilla ole enää mitään syytä pysyä pois kaduilta ja pahanteosta. Yhtäältä maan maine koko maailman silmissä on mennyttä, toisaalta kansa aavistaa urheilun logiikan ja dopingin yleisyyden.

- Minä olen sitä mieltä, että harrasteliikuntaa voi olla ilman sankareita. Nuorisoliikunnassa vanhemmista, menestyvistä urheilijoista otetaan mallia, mutta on myös sellaisia lajeja, esimerkiksi skeittailu, joissa sankareita ei urheilun perinteisessä mielessä ole.

Lämsän mielestä kilpaurheilulla on liian korostunut rooli monissa urheilulajeissa.

- Urheilussa pitäisi palata ulkoisista motiiveista sisäisiin. Nyt urheilua harrastetaan ulkoisten palkkioiden, rahan ja julkisuuden, toivossa. Urheilemisen motiivin pitäisi olla sisäinen: se että mistään muualta ei saa samanlaista tunnetta. Markkinatalous on kuitenkin tuonut taloudelliset arvot urheilun keskiöön. Urheilu heijastaa yhteiskunnassa vallitsevia arvoja, eikä kykene muuttamaan niitä.

Aina kun on ihmisiä, on myös vääriä keinoja

Reilun meiningin Lämsä uskoo urheilusta hävinneen jo kilpaurheilun syntyessä.

- Vilppi ja huijaus ovat kuuluneet aina huippu-urheiluun. Ihmisethän urheilussa toimivat, ja aina kun on ihmisiä, on myös vääriä keinoja. Ammattilaisurheilussa maksettavat suuret palkkiot lisäävät vilpin määrää. Tästä ovat esimerkkinä muun muassa amerikkalaiset jalkapalloilijat, joilla monilla on takanaan rikollinen tausta.

Lämsän mukaan doping-aineiden käyttö urheilussa on kiihtynyt ja tullut osaksi urheilujärjestelmää 1960-luvulta lähtien. Sitä ennen kiellettyjen aineiden käyttö oli vain yksittäisten ihmisten puuhastelua.

- Jos urheilun etiikka jaetaan kolmeen eri ryhmään, on toisessa ääripäässä voittaminen keinolla millä hyvänsä ja toisessa taas eettisesti perustellusti kilpaileminen. Nyt huippu-urheilussa noudatetaan etiikkaa, joka sijoittuu kahden ääripään väliin. Siinä kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua.

- Tietenkin on myös hyvin eettisiä urheilijoita, jotka ovat miettineet omaa elämäänsä muunkin kuin urheilun kannalta. Tällainen on esimerkiksi kävelijä Valentin Kononen. Jos olisin vastannut tähän kysymykseen ennen Lahden MM-kisoja, olisin maininnut tässä yhteydessä myös Mika Myllylän, Lämsä hymähtää.

- Oman kokemuksen perusteella uskon kuitenkin, että huipulla voi urheilla puhtaanakin.

Teksti: Raisa Ojaluoto
Kuvat: Matti Salmi

KIHUn historiaa

Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus, KIHU, perustettiin vuonna 1990 Liikunnan ja kansanterveyden edistämissäätiön itsenäiseksi yksiköksi. Perustamista tukivat Jyväskylän yliopisto, opetusministeriö ja Suomen Olympiakomitea. KIHUn toiminta-ajatukseksi valittiin kilpa- ja huippu-urheilun tutkimus ja sen soveltaminen käytännön valmennus- ja koulutustoimintaan. Siten KIHUn tehtäväksi määriteltiin suomalaisen huippu-urheilun tulevaisuuden turvaaminen.

Toimintansa KIHU aloitti 1.1.1991 veikkausvoittovaroista saadun toiminta-avustuksen turvin. Avustuksella KIHUun palkattiin määräaikaisiin virkoihin neljä vanhempaa ja kaksi
nuorempaa tutkijaa, kolme tutkimusassistenttia sekä neljä muuta työntekijää. Sen jälkeen määräaikainen henkilöstö on muun rahoituksen turvin kasvanut.

Vuoden 2000 alussa KIHUn toiminta siirtyi LIKES-säätiöstä Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimus- ja kehittämissäätiön (KIHU-säätiö) alaisuuteen. KIHU-säätiön perustivat Suomen Olympiayhdistys, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylän kaupunki ja LIKES-säätio 6.10.1999.

KIHUn hallitukseen kuuluu edustajia opetusministeriöstä, Jyväskylän yliopistosta, Jyväskylän kaupungista, Suomen Olympiakomiteasta sekä valmennus- ja kehittämistahoilta.

(painetun lehden sivuilla 5-7)