Talous on turvattava

Yliopistojen perusrahoitus on huolestuttanut yliopistoväkeä ja erityisesti sen opettajakuntaa jo pitkään. Korkeakoulujen kehittämislain vetäminen pois viime syksyn budjettikäsittelyssä kuohutti mieliä tavattomasti. Uuden kehittämislakiesityksen päästessä nyt eduskuntakäsittelyyn näyttää olevan mahdollista korjata sen edeltäjässä olleita puutteita ja siten viedä asia tärkeään ja myös kiireiseen ratkaisuun.

Miten sitten yliopistojen perusrahoituksen tilannetta tällä hetkellä tulisi luonnehtia? Onhan viime vuosina rahoitusta toki absoluuttisesti lisätty ja jopa melko tasapuolisesti kaikille yliopistoille. Toisaalta määrärahat niin opiskelijaa kohti kuin tutkintoakin kohti laskettuina ovat selkeästi vähentyneet. Yliopistojen uudet tehtävät ovat siten lisääntyneet nopeammin kuin sitä varten myönnetyt määrärahat.

Yhtäältä voitaisiin siis väittää, että yliopistojen tehokkuus on kasvanut ja toisaalta voitaisiin kummastella miksi siirtomäärärahaosuus on sekin kasvanut huomattaviin mittasuhteisiin. Siirtomäärärahojen osuus, jopa yli 10 % budjetista voi kertoa joko siitä, että taloutta hoidetaan löysästi, tai pikemminkin siitä, että pelätään ensi vuonna talouden olevan vielä tiukemmalla ja halutaan siihen varautua.

Rahoitusrakenteen tarkastelussa voidaan todeta tilakustannusten huomattava nousu samoin kuin ulkopuolisen rahoituksen kasvu. Tämä on merkinnyt, budjettiraamin kiristäessä kokonaisuutta, sitä että yliopistojen perusopetuksen osuus on suhteellisesti joutunut väistymään. Erityisesti tilakustannusten osalta pitäisi kiireesti selvittää eikö koulutuksen ylläpitäjä todellakaan voi maksattaa itsellään kohtuullisempia vuokria.

Yliopistojen ulkopuolisen rahoituksen lisääminen ei myöskään toimi pelastuksena niin kauan kuin yleiskustannuksia peritään yliopistolle tulevasta rahasta 15 %:n tasossa vaikka niiden lisäkustannusten todellinen taso, joita ulkopuolinen rahoitus aiheuttaa on 40 - 50 % tulevan rahan määrästä laskettuna.

Huomiota tulisi kohdentaa myöskin niihin laskennallisiin malleihin, joita rahan jaossa käytetään. On myönteistä todeta, että opetusministeriö on lopultakin liikahtanut vaatimuksesta ottaa huomioon muutakin kuin vain suoritetut maisterin ja tohtorin tutkinnot. Toiminnan laajuuden huomioon ottaminen on toki askel eteenpäin, mutta tulosten laadun mittaamiseen on tästä vielä pitkä matka. Lisäksi, olkoonpa yliopistojen välisen rahanjaon jakomalli mikä hyvänsä, sitä ei saisi sellaisenaan kopioida yliopistojen sisäiseen rahanjakoon. Tästä opetusministeriö aikanaan varoittikin, mutta niin vain valitettavasti on paikoin tapahtunut.

Tulevaisuuden näkymiä tarkasteltaessa on ennustettu, että opiskelijamäärä edelleen kasvaa. Tätä ei tulisi kuitenkaan pitää itsestään selvyytenä, paitsi jos ollaan valmiita samassa suhteessa lisäämään vakinaisen opettajakunnan määrää. Yliopistojen toiminnan laadun parantaminen saattaisi jopa vaatia ehkä opettajapulan uhkaamia aloja lukuun ottamatta opiskelijain sisään oton tiukentamista, jolloin opiskelijain motivaatio ja opiskelutulokset tästä edelleen paranisivat. Jos kehittämislain uusi muoto tukee tämän kaltaisia kaavailuja, niin voitaneen päästä eroon aiemman muotoilun uhkana olleesta itsekuristusilmiöstä. Tärkeintä on kuitenkin, että kehittämislaki säädetään ja että se turvaa vähintäänkin budjettikehyspäätöksissä maaliskuussa sovitun perusmäärärahojen korotuksen.

Vesa Kulmala
puheenjohtaja
Yliopistonlehtorien liitto

(painetun lehden sivulla 3)