Raha ratkaisee yliopistojen oravanpyörässä

Valtiovallan edustajien ja yliopistoissa ahertajien näkemysten välillä on ammottava aukko korkeimman opetuksen ja tutkimuksen rahoitustilanteesta. Tämä tuli jälleen vahvasti esille OAJ:n/Yliopistonlehtorien liiton seminaarissa "Raha ratkaisee - yliopistojen perustoiminnot oravanpyörässä" maaliskuun 16. päivänä.

- Tämän hallituskauden ykköspainopistealue on koulutus, vakuutti valtiovarainministeriön budjettipäällikkö Timo Viherkenttä. (Hän tosin ihan aluksi huomautti kuulijakunnalle, ettei edusta puheenvuorossaan toisen työnantajansa Helsingin yliopiston mielipidettä. Hän toimii siellä dosenttina.)

- Korkeakoulumenot ovat valtion budjetin neljänneksi suurin menoerä (valtion velan korkojen, sosiaali- ja terveydenhuollon sekä yleissivistävän koulutuksen valtionosuuksien jälkeen) ja ainoa valtion budjetin toimintameno, josta on säädetty minimitaso. Valtion menot kasvoivat tänä vuonna 2,6%:lla, mutta yliopistomenot 6,7 %:lla.

Hieman kritiikkiä Viherkenttä esitti koulutussektorin valinnoista. Nyt koulutusmenoja on lisätty yhtä aikaa usealla sektorilla: esikoulu-uudistus, ammattikorkeakoulujen jatkotutkinnot jne.

- Oliko hyvä lähteä liikkeelle kaikilla rintamilla yhtä aikaa vai olisiko pitänyt enemmän priorisoida, hän kysyi.

Viherkenttä arvosteli myös tutkintomäärien jatkuvaa kasvattamista.

- Onko liian vähän rahaa vai liikaa tutkintoja? Yksittäisille korkeakouluille on ollut edullista lisätä tavoitteitaan, että saataisiin lisää rahaa.

Lisäksi budjettipäällikkö kiinnitti huomiota voimakkaaseen panostukseen korkeakouluinvestointeihin. Valtion kaikesta rakennustoiminnasta on viime aikoina valtaosa kohdistunut nimenomaan korkeakoulurakentamiseen.

Rahat tavoitteiden mukaan

Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg kommentoi Viherkentän esitystä. Hän kertasi kehittämislain käsittelyyn viime syksynä liittyneitä vaiheita.

- Tutkintotavoitteet oli määritelty, mutta niiltä puuttui rahoitus. Sivistysvaliokunta teki asiasta täysin yksimielisen ratkaisun, joka vielä meni suuressa salissa ensimmäisessä käsittelyssä täysin yksimielisesti läpi (noin miljardin markan lisäys yliopistoille), mutta hallitus veti esityksensä pois.

- Olen kuitenkin täysin vakuuttunut siitä, että mitään lisärahoitusta ei olisi tullut, jos sitä taistelua ei olisi käyty. Hallituksen kehyspäätöksessä luvatut rahat eivät kuitenkaan täytä toiveitamme ja pidämme jatkossakin kiinni siitä lähtökohdasta, että rahoituksen tulee vastata tutkintotavoitteiden lisäystä.

Kaarina Dromberg totesi vielä, että yliopistot eivät saa tulla liiaksi riippuvaisiksi ulkopuolisesta rahoituksesta niin kuin on vaarassa käydä.

"Hankkeet eivät syö perusrahoitusta"

Opetusministeriön yliopistoyksikön johtaja Markku Mattila siirsi keskustelun rahanjakomalleihin. Tulosohjausta on sovellettu yliopistojen rahoituksessa vuodesta 1994 lähtien. Yleisen rahanjakomallin lisäksi yliopistoissa on omia mallejaan. Ministeriössä ei pidetä hyvänä suuntauksena, että monien yliopistojen sisäinen rahanjako noudattaa samoja periaatteita kuin valtakunnallinen rahanjako. Mattila kertoi, että erilaisista malleista on piakkoin valmistumassa Matti Hosian kartoitus.

Markku Mattila selvitti aluksi tulosohjauksen perusasioita kuten tutkintotavoitteita ja toimintamenojen jakautumista perusrahoitukseen, valtakunnalliseen rahoitukseen, hankkeisiin sekä tuloksellisuusrahaan.

- Ihan mielenkiintoista oli kuulla budjettipäälliköltä, että tutkintotavoitteissa on mietittävää.

Opetusministeriöhän on joutunut jarruttelemaan yliopistojen intoa kasvattaa tavoitteitaan, ehkä olisi pitänyt jarrutella vielä enemmän, Mattila huomautti.

Maisteritutkinnoissa tavoite on vuosina 2001-2003 yhteensä 12 700 tutkintoa, kun yliopistojen esitys oli 13 099. Tohtorin tutkinnoissa päädyttiin lukuun 1300 - rehtorit esittivät 1404 tutkintoa.

Mattila vastasi myös kritiikkiin, jonka mukaan yliopistojen käytössä olevia rahoja on liiaksi ennalta sidottu hankkeisiin ja vapaaseen perusrahoitukseen jää liian vähän.

- Sidotun rahan osuus on vain 15 %, joka ei mielestäni ole liikaa. Kaikista ohjelmista neuvotellaan ennalta yliopistojen kanssa. En hyväksy väitteitä, että hankkeet syösivät perusrahoitusta.

Mattila selvitti rahanjaon periaatteita muissakin Euroopan maissa. Monissa maissa on käytössä yksi rahasumma, jonka jaosta yliopistot saavat itse päättää. Rahoitukseen vaikuttavia tekijöitä ovat opiskelijamäärät ja tutkinnot. Huono laatu voi uhata rahoitusta. Mm. Ruotsissa yhdessä yliopistossa on vähennetty tutkinnonanto-oikeuksia. Englannissa yksi yliopisto on suljettu huonon epäkelvon vuoksi.

- Meillä tavattoman vaikea kysymys on supistuvat opiskelualat, koska ikäluokat eivät enää kasva. Ruotsissa tulossopimuksissa otetaan jo huomioon laajenevat ja supistuvat alat, Mattila muistutti.

Rahan vähyys vei nollasummapeliin

Helsingin yliopiston vararehtori Ilkka Niiniluoto esitti näkemyksen "oravanpyörän sisältä". Helsingin yliopisto on kehittänyt toimintamenobudjetointiin siirtymisen jälkeen oman, vuodesta 1998 lähtien sovelletun rahanjakomallin. Mallilla jää jaettavaksi tiedekunnille noin 50 % yliopiston kokonaisbudjetista, kun välilliset kustannukset, tilat, valtakunnalliset yksiköt, hankkeet ja tuloksellisuusrahat erotetaan ensin syrjään.

- Rahanjakomallista on käyty jatkuvasti vilkasta väittelyä yliopiston sisällä. Mallia on aiheellisesti syytetty monimutkaisuudesta ja läpinäkymättömyydestä, mutta toisaalta se on lisännyt kustannustietoisuutta ja tulostehokkuutta laitoksilla. Tietenkin mallin rakentaminen, parantelu ja seuranta vaativat vielä runsaasti työtä.

- Mallien ongelmana on niihin sisäänrakennettu tuloksen käsite. Yliopistoissa on pieniä tieteenaloja, jotka eivät ole nykyisissä rahanjakomalleissa elinkelpoisia, koska ne eivät tuota riittävästi tutkintoja. Yhden ratkaisun tähän tarjoavat mallista irrotetut valtakunnalliset tai yliopistolliset erityistehtävät.

Helsingin malli poikkeaa OPM:n mallista siinä, että tutkimusta koskevaan osuuteen on liitetty laatua ilmaiseva, arviointiin perustuva kerroin.

- Mallin käyttöönoton kannalta onnetonta on ollut se tosiseikka, että yliopistojen perusrahoitus on 1990-luvun lopulla polkenut paikallaan, jolloin yliopiston sisällä jaettavaksi on vuosittain jäänyt korkeintaan aiempi tai niukentuva summa. Tästä on seurannut tiedekuntien välillä nollasummapeli, jossa yhden yksikön voitto on merkinnyt toiselle tappiota absoluuttisina rahamäärinä. Tyytymättömiä ovat sekä häviäjät että voittajat.

Yliopistot kilpailevat itsensä hengiltä

Seminaarin iltapäivän osuudessa siirryttiin ylätasolta enemmän yliopistojen arjen tasolle. Turun yliopiston suunnittelupäällikkö Seppo K. Markkanen puhui "Yliopistojen rahoitusmalleista ja yksiköiden rahoitusongelmista". Hän esitti havainnollisilla kalvoillaan, mistä yliopistojen tilanteen vaikeutuminen on johtunut, vaikka virkamiesten luvut esittävät, että yliopistot ovat pärjänneet hienosti määrärahakilpailussa.

- On tullut uusia tehtäviä: lisää opiskelijoita, on laajennettu tietoteollisuus-, opettajan- ja lääkärikoulutusta, on tullut avointa yliopistoa, tutkijakouluja ja täydennyskoulutusta.

- Tuloksia tulee paljon suhteessa voimavaroihin - opettajien määrä on pienentynyt ja opiskelijoiden määrä on kasvanut. Mutta toisaalta yliopistot ovat tarpeettomasti säästäneet ja siirtomäärärahojen osuudet ovat kasvaneet 1996-1999. Vuonna 1999 siirtomäärärahojen osuus oli jo 15%. Rahojen allokointijärjestelmä on tehotonta.

Yliopistojen tilakustannuksista on Markkasen mielestä tulossa suuren luokan ongelma. Tilakustannuksia ei osata kohdentaa yksiköille ja ulkopuolisella rahoituksella toimivat vaativat yhä enemmän tilaa.

- Yliopistoilla on kohta maailman parhaat tilat, mutta ei riittävästi rahaa perustehtävien suorittamiseen.

Ratkaiseeko ulkopuolinen rahoitus ongelmia? Markkasen mielestä ulkoinen rahoitus syö entistä enemmän perusrahoitusta.

- Maksullisen palvelutoiminnan vastaanottaminen tulee yliopistoille nykyistä overheadia kalliimmaksi. Yleiskustannuserän pitäisi olla 40-50 prosentin luokkaa, että se peittäisi todelliset kustannukset. (Nyt overhead on 12,5%.)

- Yliopistot kilpailevat kohta itsensä hengiltä ulkopuolisen rahoituksen haalimisessa. Niiden pitäisi ottaa paljon nykyistä enemmän yleiskustannuksia ettei perusrahoitus kärsisi.

Markkanen näkee kuitenkin jonkin verran valoa tunnelin päässä: rahoitusvaje pienenee 2001-2002 noin 240 miljoonaa markkaa. Tästä perusrahoituksen kasvu on kuitenkin vain 138 miljoonaa. Summa ei ole mitenkään riittävä.

Makkaratehtaan tuotantomenetelmät

Yliopistonlehtori, Jyväskylän yliopiston englannin laitoksen esimies Tuula Hirvonen kertoi kommenttipuheenvuorossaan oman laitoksensa tilanteesta. Yliopistossa käyttöön otettu rahanjakomalli merkitsi laitokselle 350 000 markan eli 7 prosentin määrärahaleikkausta. Työpanoksessa mitattuna laitoksella ollaan kolmen lehtoraatin ja yliassistentuurin verran miinuksella. Opetusryhmien kokoa on jouduttu suurentamaan ja valinnaisten kurssien määrää karsimaan.

- Kysyntä, tarjonta ja tuotteesta saatava hinta eivät kohtaa. Kielten opettajista olisi markkinoilla kysyntää, mutta millä opettajavoimilla heidät koulutetaan. Onko edessä kurjistuminen ja eriarvoisuuden kasvu, koska meillä ei ole hankerahaa.

- Onko oikein, että pysyviä tehtäviä hoidetaan määräaikaisilla? Kuinka kauan ihmiset jaksavat, Hirvonen kysyi.

Käydyssä keskustelussa yleisön joukosta esitettiin, että tuotantomenetelmiä pitää muuttaa, jos kerran on siirrytty makkaratehdassysteemiin. Tutkintovaatimukset on rakennettava eri tavalla, opiskelijoiden tulee ottaa enemmän vastuuta opiskelustaan ja kontaktiopetuksen määrää pitää vähentää.

Nopeaa ja halvalla - laadusta tinkien

Suomen ylioppilaskuntien liiton puheenjohtaja Esa Perkiö esitti seminaaripäivän lopuksi opiskelijoiden näkökulman perusrahoitukseen. Jämäkän tulosohjaukseen ja rahoitusmalleihin liittyvän kritiikin lisäksi hän esitti myös parannusehdotuksia.

- Jos malli palkitsee vain nopeaa ja halvalla, saa nopeaa ja halvalla - laatua kysymättä. Jos malli palkitsee valmistuneiden alhaista keski-ikää, todennäköinen seuraus on sisäänottopisteytyksen muuttaminen suosimaan voimakkaasti kunkin vuoden abiturientteja. Jos malli mittaa tutkimustoimintaa sen työllistäminä henkilöinä, hankkiutuisin esimiehenä pikimmiten eroon siivoojista ja palkkaisin "tutkimushygienia-assistenttaja".

- Toinen tulosohjauksen ongelmista on vastuunpakoilu, johon periaatteen orjallinen seuraaminen voi johtaa. Rahanjakomallit voivat pahimmillaan viedä täysin kestämättömiin tilanteisiin: Vai mitä sanoisitte siitä, että jokin yliopisto ajautuisi konkurssiin? Vastuu toiminnan ohjauksesta ja sen tuloksista ei koskaan ole siirrettävissä laskukaavalle.

- Jos yliopistot eivät pysty neuvottelemaan tavoitteista keskenään ennen neuvotteluja ministeriön kanssa, ne kilpalaulavat äänensä käheiksi luvaten yhä enemmän tutkintoja yhä halvemmalla, voidakseen turvata itselleen edes jonkinlaisen rahoituksen.

Perkiö esitti myös muutaman parannusehdotuksen. Hänen mielestään olisi etu, jos rahanjaossa palkittaisiin annettua opetusta eikä pelkästään leimoja paperilla. Opetukseen pohjautuva rahanjako rohkaisisi yhteistyöhön yksiköiden välillä ja välttäisi rahanjaon vääristymät esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa taloudellinen nousukausi imuroi valikoivasti tietyn alan opiskelijat töihin suoraan luennolta.

- Toiseksi haluaisin lisätä järjen käyttöä mekaanisten mallien ohi. Lisää rahaa kehittämistoimiin ja uusiin ohjelmiin, jonka tulee kokeilun onnistuttua siirtyä mallin perusteella jaettavaan osaan. Tällöin ne yksiköt, jotka järjestelmän alkuhetkellä opettivat huonosti ja halvalla, eivät ole tuomittuja jatkamaan huonosti ja halvalla.

Lopuksi Perkiö toivotti tervetulleiksi pari korvamerkittyä rahasummaan: 10 miljoonaa markkaa yliopisto-opettajien pedagogisten taitojen kehittämiselle ja lisäpanostusta opiskelijakirjastoihin.

Kisrti Sintonen

(painetun lehden sivuilla 11-15)