P E K K A P I H L A N T O

Pääaine kyseenalaistaminen?

Professoriliiton päättäjille ja suurelle yleisölle suuntaama imagokampanja on herättänyt positiivista huomiota (Acatiimi 2/2001, s. 39-40). Professori luonnehdittiin ihmiseksi, jolla on taito kyseenalaistaa ja katsoa asioita odottamattomalta kannalta.

Tieteen kehitys onkin usein edennyt niin, että vallitsevat ja vakiintuneet paradigmat on vähä vähältä tai joskus kertarysäyksellä osoitettu aikansa eläneiksi. Selvää on, että näissä murrosvaiheissa professoreja ja muita tutkijoita on ollut barrikadin kummallakin puolella. Näin täytyykin olla: kaikissa ammatti- ja ihmisryhmissä on sekä kyseenalaistajia että säilyttäjiä. Kuitenkin, jos toinen näistä saa liian suuren osuuden, seuraukset ovat todennäköisesti vahingollisia. Jos säilyttäjät jyräävät, kyseinen ala jämähtää paikoilleen. Kyseenalaistajien valtakunnassa taas muutokseen mennään helposti laput silmillä. Tällaistakin on tapahtunut yhteiskunnassa alalla kuin alalla. Ajateltakoon vaikkapa pankkikriisiä. Sen edellä taloudellisen varovaisuuden periaate hyllytettiin samalla kuin vanhat varovaiset pankinjohtajatkin.

Professori kyseenalaistajana on tietenkin mainonnassa ja muussa imagon rakentamisessa sallittua liioittelua. Lähes jokainen aikuinen ymmärtää, että todellisuus ei ole niin ruusuinen, miltä se näyttää markkinointiväen luomissa mielikuvissa. Enää ei juurikaan näe sen typpistä mainosta, jota eräs porilainen kauppias käytti viime sotien jälkeen markkinoidessaan "kohtalaisen makuista kessua". Professori kyseenalaistajana ei kuitenkaan ole perätön lausuma, vaan sitä on pidettävä tavoitteellisena ohjelmajulistuksena. Sen voisi sanoa tarkoittavan, että professorien keskuudessa on parhaimmillaan riittävän suuri joukko kyseenalaistajia. Paljonko on riittävästi, riippuu monista tekijöitä, ei vähiten kyseisen tieteenalan paradigmaattisesta ja muusta kehitysvaiheesta.

Lisäksi professori kyseenalaistajana on käsittääkseni ymmärrettävä yksilötasolla niin, että jokaisessa professorissa ja professoriksi aikovassa olisi hyvä olla ainakin uransa jossakin vaiheessa ja jopa jokaisen tutkimushankkeen suunnitteluvaiheessa vähintään ripaus kyseenalaistajaa. Muuten tallataan sovinnaisia latuja ja keksitään vain lisää ruutia.

Viitaten persoonallisuusteorioihin professoreja, kuten kaikkia muitakin ihmisiä, on mitä erilaisimpia. Esimerkiksi enneagrammiteorian mukaan ihmiset voivat luokitella itsensä yhteen yhdeksästä tyypistä, joista jokainen asennoituu maailmaan ja suuntaa energiansa eri tavalla. Yksi näistä on juuri kyseenalaistaja, jota luonnehditaan myös epäilijäksi ja luotettavaksi - kaikkia tyyppejä kuvataan yleensä kolmella ominaisuudella. Muut enneagrammityypit ovat perfektionisti, auttaja, menestyjä, romantikko, tarkkailija, optimisti, johtaja ja rauhanrakentaja. Olen törmännyt akateemisessa maailmassa kaikkiin näistä.

Tyyppien tunnistamista vaikeuttaa se, että jokaisella niistä on taipumus suuntautua toisaalta kasvu- ja toisaalta stressitilanteessa juuri tietyn toisen enneagrammityypin ominaisuuksien suuntaan. Ei ole kuitenkaan vaikeaa löytää akateemisesta työyhteisöstä kyseenalaistajan lisäksi esimerkiksi perfektionistia (uudistajaa, omantunnontarkkaa) tai menestyjää (suorittajaa, uranrakentajaa). Myös johtaja (vaikuttaja, itsevarma) tulee yliopistossa usein vastaan. Monesti kammiossaan istuu syntyjä syviä miettimässä tarkkailija (pohdiskelija, omavarainen) - ja niin edelleen. On syytä korostaa, että kaikki nämä ovat tyyppeinä periaatteessa yhtä hyviä niin professoriksi kuin muihinkin tehtäviin. Lisäksi jokaisella on mahdollisuus henkiseen kasvuun, mikä merkitsee oman tyypin vahvuuksien kehittämistä ja heikkouksien minimointia.

Kyseenalaistinko edellä liiton imagokampanjan? Ei ollut tarkoitus - se oli hyvä kampanja - mutta minkä teet, kun pääaineeksi tuli valittua kyseenalaistaminen.

(painetun lehden sivulla 26)