M A T T I K A M P P I N E N

Kaksi argumenttia tulosohjauksesta.
Sinä päätät.

Oman toiminnan ennakoiva suunnittelu on kaiken järkevän toiminnan ydin. Myös tietotuotannon yhteiskunnalliset laitokset voivat ennakoida omaa toimintaansa ja tarvittaessa suunnata toiminnan voimavaroja tärkeiksi katsotuille alueilla. Jos laitos tai hanke ei tuota sovittua tulosta, niin ei sitten haaskata rahoja siihen.

On totta, että tulosohjaus ja siihen liittyvät neuvottelu- ja suunnitteluprosessit vievät akateemisessa maailmassa aikaa tutkimukselta ja opetukselta, mutta tämä investointi kannattaa. Tiedelaitokset voivat samalla monipuolistaa työntekijävalikoimaansa, kun niillä on uusia perusteita palkata ihmisiä, jotka osaavat paitsi tutkimuksen taidon, myös toiminnan suunnittelun ja rahoitusneuvottelut. Näitähän ei moni perinteinen professori osaa ensinkään. Tieteellisen tutkimuksen ja opetuksen tulosten määrälli- nen arviointi rohkaisee tieteilijöitä pohtimaan tekemistensä syvintä luonnetta ja myös laatua.

Ne humanistit ja yhteiskuntatieteilijät, jotka ovat vedonneet tuotostensa ainutkertaisuuteen ja vaikeaan määrälliseen arviointiin, ovat lähinnä halunneet säilyttää tekosyyn sille, etteivät julkaise mitään merkittävää. Samoin ne kriitikot, jotka ovat vastustaneet maistereiden ja tohtorien tehtailua, unohtavat että moinen tulosohjaus ei puutu tulosten laatuun, vaan jättää sen yliopistojen tehtäväksi. Näin työnjako pysyy edelleen akateemista osaamista kunnioittavana.

Tulosohjaus ei rajoita akateemista vapautta, vaan soveltaa tieteen rahoitukseen sitä samaa yksinkertaista periaatetta jota meistä jokainen käyttää investointeja tehdessään: rahalle pitää saada vastinetta. Tulosohjaus jättää yliopistoille varsin vapaat kädet muodostaa akateemisen vapauden yksiköitä, jos vain tiedekunnissa riittää tahtoa. Tulosohjaus ei myöskään sellaisenaan sanele mitään erityistä tiedepolitiikkaa, vaan sen perustana olevat tiedepoliittiset päätökset määräävät sen, millaisia aloja halutaa kehittää ja mitä maakuntia jättää vaille toi-mivaa korkeakoululaitosta. Tulosohjaus on neutraali väline, joka ei sellaisenaan vielä tee tiedepolitiikkaa. Vain tietämättömät humanistit syyttävät välinettä.

Vastaan: hallintomentaliteetin hämähäkinseitit ja myrkyllinen lima tukehduttavat tiedonmuodostuksen

Tulosohjaus ja siihen liittyvät tulosneuvottelut, kehityskeskustelut ja toiminnan kehittäminen saavat monen akateemisen vapauden ystävän vääntymään mutkalle pahemmin kuin keväinen oksennustauti konsanaan. Eikä ihme. Tieteen tekeminen, tutkimus ja opetus ovat geneerisesti luovaa toimintaa, älyn roisketta ja kuplintaa, ymmärryksen lamppujen sytyttelyä pimeyteen, eikä mitään yleisen yhteiskuntasuunnittelun ennakoitavissa olevaa tulosten tehtailua, josta voitaisiin kappalehinnoittelun perusteella suorittaa korvaus.

Tulosohjaus kuuluu niihin valtion laitoksiin, joissa ei tehdä varsinaista perustutkimusta tai opasteta aloittelevia tieteentekijöitä luovuuteen. Tulosohjauksen kannattajat syyttävät akateemisen vapauden ystäviä muutosvastarinnasta, ja tottavie ovat oikeassa! Vastustamme muutoksia, jota vievät huonoon suuntaan. Kannattaisi muidenkin koettaa soveltaa tätä järjenkäytön periaatetta. Jo vain maailma valkenisi.

Akateemisen yhteisön fundamentaalisia paradokseja verrattuna moneen muuhun työyhteisöön on se, että tuloksia saadaan aikaan lisäämällä vapautta, ja tuloksenteko heikkenee kun tuloksia yritetään kontrolloida, muotittaa, vahtia, yhteismitallistaa, hinnoitella ja purkittaa. Tulosohjaus on myös osittain järjenvastaista: jos tulokseltaan heikolta yksiköltä vähennetään resursseja huonoon tulokseen vedoten, saadaan vielä huonompia tuloksia ja kurjistetaan ohjauksen kohde hengiltä. Tulosohjaus suosii suurikokoisia ja muodikkaita yksiköitä, joilla on muutakin rahoitusta.

Mutta akateemista maailmaa ei pitäisi muotoilla muotioikkujen ja teollisuuden suhdanteiden mukaan, vaan sivistysvaltiolla pitäisi olla kansallista ja globaalia itsetuntoa sen verran, että perustutkimuksen eri alat voivat hyvin riippumatta niiden sovellusmahdollisuuksista uusien tuotteiden kehittelyssä. Ja viimeisenä niittinä, tutkintomäärien käyttäminen kriteerinä on irrationaalista, koska tutkimus- ja valmistumistraditiot ovat erilaisia eri tieteenaloilla. Ylipäänsä inhottaa tuo ajatus, että kaiken on käytävä nopeammin. Tosin tuleehan se maailmanloppukin sitten kiiruummin, mikä lienee tiedepolitiikan suunnittelijoiden perimmäinen tavoite.

(painetun lehden sivulla 9)