Tampereen yliopiston
rehtori Jorma Sipilä:
Yliopiston tehtävä,
tulos ja ohjaus
Tuskin on olemassa instituutiota, jolle pitkäjänteisyys
olisi tärkeämpää kuin yliopistolle. Kysymys
ei ole vain siitä, että minkä tahansa koulutuslaitoksen
tähtäin on tulevaisuudessa. Ei myöskään
siitä, että yliopisto on myös tutkimuslaitos ja
että tutkimus on pitkäjänteistä toimintaa.
Ei - kysymys on siitä suuresta historiallisesta oivalluksesta,
jossa yliopisto ymmärrettiin vapaan tutkimuksen ja opetuksen
keskukseksi. Yliopisto rakentaa tulevaisuutta parhaiten siten,
että se tarkastelee maailmaa monista mahdollisista inhimillisistä
näkökulmista sitoutumatta ajankohtaisiin intresseihin.
Maailmassa, jossa talouden ja politiikan toimintaperspektiivit
yltävät aivan liian usein vain seuraavaan osavuosikatsaukseen
tai mielipidekyselyyn, vallitsee suunnaton vajaus pitkäjänteisestä
ajattelusta ja mielipiteen muodostuksesta. Organisaatioilta puuttuu
pitkäjänteisyys, vaikka sen välttämättömyyden
pitäisi olla itsestään selvää. Kotioloissa
me kaikki haluamme, että lapsemme ja heidän lapsensa
saavat elää sata seuraavaa vuotta vailla luonnonkatastrofien,
sotien, puutteen ja ennenaikaisen kuoleman uhkaa. Silti voimme
työpaikoilla päättää yksimielisesti jotain
aivan muuta.
Vapaa ja kriittinen yliopisto täyttää sitä
pitkäjänteisyyden vajausta, jonka muut instituutiot
luovat. Näin yliopisto voi vaikuttaa tulevien päätöksentekijöiden
orientaatioon, ainakin hiukan. Tulosohjaus taas on ilmeinen riski
pitkäjänteisyyden näkökulmasta.
Yliopiston ja tulosohjauksen
periaatteellinen ristiriita
Tulosohjaus on keino suunnata toimijoita tuloksen tekemiseen.
Huippuesimerkki selkeästä tulosohjauksesta on urheilukilpailun
palkintojenjako: voittaja saa kultamitalin, kakkonen vain hopeaa.
Urheilussa tulos on yleensä hyvin näkyvä ja sen
mittaamistavasta ollaan yksimielisiä. Palkintoa ei saa hyvästä
valmentautumisesta, vaan lopputuloksesta.
Yliopistojen tulosohjaus on paljon vaikeampaa. Yliopistolla on
kolme keskeistä tehtävää: opetus, tutkimus
ja palvelu. Näillä areenoilla eivät tulokset ole
välittömiä eivätkä ilmiselviä. Mitään
kansainvälistä yksimielisyyttä ei ole saavutettu
siitä, mikä on yliopiston keskeisin tulos.
Minusta yliopiston tärkein tulos on alumni: tutkinnon suorittanut
ihminen työssään ja koko elämässään.
Mitä hän pystyy analysoimaan, ideoimaan, tekemään?
Miten hän toimii osana erilaisia yhteisöjä? Miten
hän pitää elämänsä koossa ja toimintakykynsä
jatkuvana? Jos tulosohjaajat pystyisivät vastaamaan näihin
kysymyksiin, jäisi vielä yksi: miten paljon nimenomaan
opiskelu yliopistossa on häntä kehittänyt?
Käytännön tulosohjaus on sovitettu valtionhallinnon
vuosirytmiin, se on budjettisuunnittelun väline. Se tarvitsee
mittattavia ja vuosittain toistuvia tuloksia. Yliopistojen tulosohjaus
kysyykin enimmäkseen helppoja ja vähemmän tärkeitä
kysymyksiä.
Laatu ei kuulu tällaisiin kysymyksiin. Tulosohjaus arvioi
laatua vain pientä tuloksellisuusrahaa jaettaessa, ja silloinkin
katse kohdistuu marginaali-ilmiöihin eli huippuihin.
Kun nykyinen suomalainen tulosohjaus etsii perusteita rahan allokoinnille,
se asettaa tutkintotavoitteita ja laskee saavutettuja tutkintomääriä:
yliopistot hankkivat kolme markkaa neljästä tuottamalla
tutkintoja. Samalla on yliopistokulttuuriin rakennettu voimakas
motiivi madaltaa koulutuksen vaatimustasoa. Tänä vuonna
valtio on lisäksi ottanut silmätikukseen brutto-opiskeluajat
ja ryhtynyt jakamaan tuloksellisuusrahaa myös niiden perusteella.
Ehkä tarkoittamattakin on suomalaisen tulosohjauksen ja siten
koko yliopistopolitiikan keskeiseksi käytännön
tavoitteeksi muodostunut näin tutkintojen tason alentaminen.
Mitä sanoisitte sellaisen koulun tasosta, jossa 100 % aloittaneista
valmistuu määräajassa, riippumatta siitä paljonko
he panostavat opiskeluun? Pitäisikö sellaisen koulun
saada tuloksellisuuslisää? Eikö yliopiston pitänytkään
testata, kenestä on pitkäjänteiseen, itsenäiseen
työhön?
Maailmassa yliopiston maine on yhtä kuin sen taso. Korkeasta
tasosta hyötyvät kaikki sidosryhmät. Hyvä
yliopisto vetää opettajikseen menestyviä tutkijoita.
Sen opiskelijat arvostavat opintojaan ja pitävät yllä
korkeaa vaatimustasoa. Ympäristö hyötyy runsaasta
ymmärryksestä ja osaamisesta. Kun yliopistomarkkinat
kansainvälistyvät valtavalla vauhdilla, virtaavat maksavien
ulkomaisten opiskelijoiden joukot erinomaisen yksipuolisesti hyviin
yliopistoihin. Miksi kukaan tahtoisi madaltaa suomalaisten yliopistojen
tasoa?
Mitä pitäisi tehdä?
Tulosohjaus sopii yliopistoonkin, oikeissa yhteyksissä.
Erilaisten palkkio- ja kannustusrahojen muodossa tapahtunut tulosohjaus
on ollut pääasiassa myönteistä. Esimerkiksi
Suomen Akatemian rahoituksesta palkitseminen on korostanut tutkimuksen
laatua, tukenut perustutkimusta ja lisäksi vielä korvannut
yleiskustannuksia. Ongelmallisempia ovat sellaiset kannustusrahat,
jotka epäoikeudenmukaisesti suosivat tietynlaista yliopistoa.
Nykyisen tulosohjauksen pääongelma on perusrahoituksen
laskentakaava. Toimintamenojen pääosan jakaminen laskentakaavan
perusteella on saanut suosiota näennäisen objektiivisuutensa
vuoksi. Tällainen kaava ei voi kuitenkaan olla ikinä
objektiivinen, vaan se peittää taakseen joukon valintoja.
Kaavan suurin heikkous on, että se on rakennettu niin yksipuolisesti
tutkintojen varaan. Jos perusrahoitusta halutaan välttämättä
jakaa jollakin laskentakaavalla, täytyy mukaan ottaa opiskelijoiden
aloituspaikat ja opintoviikot. Monissa maissa näitä
käytetäänkin jakoperusteina, sillä ne keventävät
motiivia alentaa tutkintojen tasoa. Aloituspaikat ja opintoviikot
voisivat hyvin korvata nykyisen konservatiivisen palkka- ja vuokraelementin
käyttämisen laskentakaavassa. Jos muita kalliimpia yliopistoja
pitää vielä sen lisäksi tukea, tehtäköön
se päätöksin, jotka kaikki voivat tunnistaa.
Tulosohjauksen pitäisi periaatteessa pyrkiä arvioimaan
yliopistojen toiminnan yhteiskunnallinen merkitys koko laajuudessaan.
Tutkimustoiminnan merkityksen tunnistamisessa ollaan itse asiassa
aika pitkällä. Ehkä luonnontieteissä voitaisiin
jo nyt jakaa rahat tutkijakoulutukseen yliopistoissa harjoitetun
tutkimuksen tason ja volyymin nojalla. Humanistisista ja yhteiskuntatieteistä
puuttuu kuitenkin oleellisia kansallisia tietokantoja.
Perustutkintoja koskeva tulosohjaus on vaikeampaa. Yksi luonteva
vaihtoehto olisi ottaa huomioon opiskelijoiden omien valintojen
suuntautuminen. Miksi emme laajentaisi eri koulutusalojen opetusta
siellä, missä opiskelijat haluavat opiskella? Joka tapauksessa
perustutkinto-opetuksen voimavarojen tulee olla vakaat, jos ei
sovita muutoksista toiminnan laajuudessa.
Tulosneuvottelujen asialista saisi keskittyä tärkeimpiin
asioihin. Neuvotteluissa pitäisi sopia nimenomaan toiminnan
muutoksista ja uusista avauksista, valvoa toiminnan tasoa ja löytää
yhdessä keinot ratkaista havaittuja ongelmia.
Lopuksi: Kun julkishallintoa yritetään saada
kurinalaiseksi ja tehokkaaksi, sivuutetaan helposti julkisten
organisaatioiden moninaisuus. Yliopistojen onnistunut tulosohjaus
edellyttää, että sekä rahoittaja että
yliopistot itse miettivät huolella, mikä yliopisto oikeastaan
on. Oikopolun päässä saattaa siintää
piparkakkutalo, mutta mitä sieltä löytyykään...
(painetun lehden sivuilla 11-12)
|