Tulosjohtaminen vaatii kokonaisnäkemystä

Yliopistojen johtamisessa tarvitaan ennen kaikkea kokonaisnäkemystä ja kykyä erottaa olennaisuudet - ei yksittäisiä ismejä.

Tuloksellisuuden seuranta on tärkeä osa johtamista, kunhan tiedostetaan mittareihin liittyvät rajoitukset, kirjoittaa ohessa yliopettaja Juhani Henttula.

Eräät kollegat pyysivät minua kirjoittamaan Acatiimiin tulosjohtamisesta. Vastustelin ajatusta, koska en ole mikään alan asiantuntija. Ehdotin, että voisin sen sijaan kirjoittaa testamentin tekemisestä ja testamenttiin liittyvistä verotuskysymyksistä (niistä olisin tiennyt sentään jotain). Tähän eivät ymmärtämättömät ystäväni kuitenkaan suostuneet. Näin minun on kirjoitettava tulosjohtamisesta sillä varmuudella, minkä lähes täydellinen asiantuntemattomuus antaa.

Tulosjohtaminen on ollut viime vuosina ja on tällä hetkelläkin trendikästä niin yliopistomaailmassa kuin valtionhallinnossa yleensäkin. Tulosjohtaminen on tuonut mukanaan varmasti joukon hyviä asioita kuten esim. kustannustietoisuuden. En kuitenkaan voi mitään sille, että jälleen minusta kyseessä on kuitenkin vain eräs ismi, joka aikanaan korvataan jollain toisella (ellei näin jo ole tehtykin). Joskus 1990 luvun alussa keskustelin erään koulutustilaisuuden kahvipöydässä tunnetun johtamiskonsultin kanssa ja kysyin, miksi hän nyt vannoo tulosjohtamisen nimeen, kun edellisellä vuosikymmenellä vain tavoitejohtaminen oli merkityksellistä. Varmasti leikillään hän vastasi, että tavoitejohtamisen rahastuskierros oli jo käyty läpi ja nyt pitää aloittaa uusi kierros.

Nykyisen tulosjohtamisen takana näyttää edelleen olevan piirteitä myös aikaisemmasta tavoitejohtamisesta. Kun seuraa yliopistojen opetusministeriön kanssa käymiä tulosneuvotteluja, ei voi välttyä ajatukselta, että yliopistot ovat valmiita esittämään toinen toistaan korkeampia tutkintotavoitteita (niin perustutkintojen kuin tohtoritutkintojenkin osalta), jotta kukin yliopisto saisi enemmän rahaa kuin kilpaileva yliopisto. Opetusministeriö ei kuitenkaan ole hyväksynyt esityksiä sellaisenaan, vaan on alentanut tutkintotavoitteita ja valtiovarainministeriön edustajan taholta on esitetty kysymys, ovatko jo nykyisetkin tutkintotavoitteet liian korkeita. Elinkeinoelämän puolella on pohdittu, tarvitaanko mestareita vai maistereita. Emmeköhän me tarvitse molempia ja 5-10 vuoden sisällä jo melko paljon, kun me "vanhukset" siirrymme eläkkeelle. Olisi myös hyvä tiedostaa, että kyse ei ole pelkästään määristä, vaan ehkä vieläkin perustellummin laadusta.

Tarkastelukulma ei voi olla
pelkästään tässä ja nyt

Jo edeltä ilmenevät näkökohdat ovat saaneet minut vakuuttuneeksi, että me emme tällä(kään) hetkellä tarvitse niin kovin paljon yksittäisiä ismejä. Me tarvitsemme johtamisessa ennen kaikkea kokonaisnäkemystä ja kykyä erottaa olennaisuudet. Meidän pitää pyrkiä ennakoimaan tulevaisuuden eri vaihtoehtoja vanhaa viisautta muistaen: joka ei tunne menneisyyttä, ei hallitse nykyisyyttä eikä voi suunnitella tulevaisuutta.

Tarkastelukulma ei voi olla (ei ainakaan yliopistoissa) pelkästään tässä ja nyt. Ilmeisesti periaatteellisella tasolla ei vallitse erimielisyyttä siitä, etteikö yliopistojen perustutkimus olisi pitkäjänteistä. Käytännön ratkaisutilanteissa tämä vain joskus/usein (vaihtoehdon valinta jää lukijalle) tuntuu unohtuvan. Opiskelijoiden sisäänottomäärät ja tutkinnoissa annettava yliopistotasoinen opetus heijastuvat ehkä vielä kauemmaksi, jopa vuosikymmenien päähän.

Edellisen kappaleen uudelleen luettuani se vaikutti kovin opettavaiselta, ehkä myös vähän juhlalliselta. Samalla se kuitenkin johtaa ajatuksemme niiden mittareiden valintaan, joilla tuloksia mitataan yliopistoissa. Erilaisia mittareita on eri aikoina kehitetty niin valtakunnallisella kuin paikallisellakin tasolla. Vuosia sitten panettelevissa huhupuheissa on paikallistasolla (jossain muualla kuin Tampereella) esitetty, että eri mittareissa tai ainakin niiden käytäntöön soveltamisessa suurin selittävä tekijä olisi rehtorin taustayhteisö. Tämä ei luonnollisestikaan voi pitää paikkaansa. Objektiivisten mittareiden luominen siten, että eri alojen erilaiset taustat, lähtökohdat, tavoitteet ja tulokset saataisiin yhteismitallisiksi, tuntuu kuitenkin todella haastavalta, lähes mahdottomalta tehtävältä. Mietin tässä yhteydessä esimerkiksi sitä, miten lääketieteellisen alan ja oikeustieteellisen alan perinteiset väitöskirjat (tohtoritutkinnot) pitäisi rinnastaa toisiinsa. Itsesuojeluvaistoni sanoo, että lopeta se miettiminen. Siirtomerkintöjä antaessani olen joutunut pohtimaan, miten saman alan sisälläkin vastaavien opintojaksojen opintoviikkomäärät saattavat vaihdella.

Miten tuloksellisuutta seurataan?

Tuloksellisuuden seuranta on tärkeä osa johtamista, kunhan tiedostetaan ne rajoitukset, joita liittyy esimerkiksi nykyisiin mittareihin. Yhtä tärkeä on kysymys siitä, miten tuloksellisuuden seurantaa käytetään hyväksi päätöksenteossa. Merkitseekö se sitä, että hyvin menestyneille yksiköille annetaan lisää resursseja (jopa yli järkevän tarpeen) ja huonosti pärjänneiltä yksiköiltä vastaavasti vähennetään resursseja (ja varmistetaan tulevakin kurjuus)? Näin ilmeisesti yliopistoissa tänä päivänä tapahtuu, vaikka ratkaisuja ei ehkä tehdä aina tarkoituksellisesti; ei ainakaan edellä sulkeissa olevien väittämien osalta.

Tulosjohtamista käsittelevässä kirjoituksessa sallittaneen rinnastus erääseen liike-elämän tilanteeseen. Kahdella liikennöitsijällä toiminta oli ajautunut vaikeuksiin. Ensimmäinen liikennöitsijä päätti parantaa tulosta säästämällä (vähentämällä liikennevuoroja ja henkilökuntaa, antamalla kaluston vanhentua jne.). Seurauksena oli se, että loputkin matkustajat lakkasivat käyttämästä linja-autoa ja siirtyivät omiin autoihin. Yritys on nyt konkurssissa. Toinen liikennöitsijä päätti parantaa tulosta panostamalla (lisäämällä liikennevuoroja ja henkilökuntaa, uusimalla kalustoa jne.). Asiakkaat totesivat, että työmatkat sujuvat joustavasti ja edullisesti linja-autolla. Tämä yritys jatkaa toimintaansa. Käytännön tilanteet ovat ymmärrettävästi tapauskohtaisia, mutta päätöksenteossa vaihtoehtoja on monta kertaa enemmän kuin aluksi voisi luulla, luultavasti myös yliopistoissa.

Tämä artikkeli on kirjoitettu vapun aattona 2001. Toteamusta ei ole tarkoitettu miksikään puolusteluksi, mutta ehkä minun sittenkin olisi pitänyt kirjoittaa siitä testamentin tekemisestä

Kirjoittaja Juhani Henttula on Yliopistonlehtorien
liiton varapuheenjohtaja.

(painetun lehden sivuilla 16-17)